Vaisto osui oikeaan, sillä pidin Kaisan ja Jannen muodostaman duo ilmaisusta ja biisien lakonisesta tulkinnasta. Näppäryys ja arkipäiväinen koskettavuus harvoin kohtaavat yhtä nätisti kuin Työttömän yövuorolla.
Jo kesällä taisi ilmestyä Ehkän tuorein julkaisu, joka sekin on niin yhtyeen näköinen, että taas hymyilyttää. Neljän vedon ep on siis kesäsinkku ja joululevy samassa paketissa. Ihailtavan pösilö idea! Puolet biiseistä siis hehkuu helteistä kesäfiilistä, kun jälkimmäiset kappaleet siirtyvät syksyn skipaten suoraan pakkasiin.
Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kuvioihin oli instrumenttipuolelle ilmaantunut myös rummut. Sovitukset ovat edelleen vailla turhia koristelua, huikea melodiataju ja siellä täällä puhalletut melodikat ja nokkahuilut ovat aivan tarpeeksi. Tai niin kuin yhtye itse hyvin kuvailee: "Jonkinlainen tolkun saaminen olis suotavaa, mutta ei välttämättä helppoa. Satuja ympäröi varsin oivalliset melodiat ja aivan riittävä soitto."
Ehkän pohjimmaisessa ideassa on jotain puhdasta ja määrittelemätöntä. Veikkaisin inhimillisyyttä ja aitoutta. On vaikea selittää mikä musiikissa konkreettisesti viehättää. Paitsi sanoitukset. Niiden (välillä ehkä tarkoitushakuinenkin) kikkailu ja oivaltavat havainnot tuovat mieleen niin Juicen, Leevi & The Leavingsin kuin Noitalinna Huraan. Toisaalta, kaksikko itse on jälleen totuuden äärellä, kun se kaivaa nykynimistä verrokeikseen esimerkiksi Sur-rurin ja Särkyneet. Kummaltakaan se ei silti lopulta kuulosta.
Tältä kummalliselta levyltä parhaiten jäi kupoliin jumiin Talvi Talvikin kanssa ja sen karu opetus "Elämä häviää aina lopulta kuitenkin".