keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

GRAMMERS: Klassista rockia

Joskus kauan sitten järjestettiin vielä Rockin SM-kilpailuja. Vielä aiemmin niillä oli jotain painoarvoa. Vuonna 2002 oli sentään uudella järjestäjällä todellista yritystä, vaikka homma taisi kyykähtää tältä taholta tuon yhden kerran jälkeen. Tuolloin voiton kisoista kaappasi Säkylästä tullut Grammers.

Satuin jostain kumman syystä istumaan tuolloin tuomaristossa eikä vakavastiotettavaa keskustelua voittajasta syntynyt. Grammers oli ylivoimainen. Bändin rohea esiintyminen, isoääninen solisti Hannu Vainionpää ja taivaankappaleita tavoittelevat biisit iskivät kuin sukkapuikot pistorasiassa. SM-voitosta ei yhtyeelle gloriaa satanut. Koko foorumi oli jo vanhentunut ja muotitietoisten korvissa niin oli Grammersin seiskarirock tyylivalintanakin.

Markkinat eivät ole vieläkään polvillaan, vaikka yhtye on ihan jumalattomassa iskussa. Bluesiin kallellaan oleva 70-luvun hard rock ei Suomen musapiireissä vieläkään aiheuta rahasadetta ja massoille Grammers on yhä tuntematon. Levyjä bändi on kuuliaisesti tehnyt lähes koko tuon yli kymmenen vuoden periodin, mutta muutamat kuuluville sattuneet albumit ovat aiheuttaneet lähinnä vain hyväksyvää nyökyttelyä. Ihan kivaa. Mutta nyt lähtee!

Alkuvuodesta ilmestynyt Journey on Grammersin kuudes albumi ja ohi meinasi mennä sekin. Myönnän ettei bändin esittämä musa, johon voi yhdistää kaksi lempikirosanaani retro ja roots, lähtökohtaisesti puhuttele henkilökohtaisesti, mutta se on aivan samantekevää, sillä osa biiseistä on niin rautaisia, ettei tässä tarvitse genrepoliisina ollakaan.



Led Zeppelin, Rainbow, Deep Purple... Siinä muutamia ensimmäisenä mieleentulevia verrokkeja ja onhan Journeylla tuhti annos Lynyrd Skynyrdin syvää etelää. Bändin kovin valttikortti on yhä laulaja Vainionpää, joka ei taatusti revitellessään mieti vakuutusmaksuja tai lainanlyhennyksiä, vaan elää sielullaan rock'n'roll-unelmaa. Niin kuin pitääkin. Anteeksipyytelyllä ei ole ennenkään mitään voitettu.

Albumin avauskolmikko Journey/Brother/Hey Mama on läkähdyttävän kova rypistys heti kärkeen. Voi Jeesuksen munat kuinka löyhäkätisesti hienoja melodioita bändi niihin on tuhlannut! Tämän jälkeen meno tasaantuu ja kun bändi ottaa biiseistä kaiken irti (tahtoo sanoa että ralleille kertyy mittaa), voi levyä kotisohvalla jo kuunnella istuen ja ilmakitaraa soittamatta. Ei sillä, komeita veivauksia löytyy myöhemminkin, kuten nimeään myöten antheeminen U.S. Of A. tai todella miehekäs Sign Of The War.

Reiluutta on vähän naiivia musabisneksessä - tai elämässä - peräänkuuluttaa, mutta olisi ihan kohtuullista, että edes classic rockin ystävät löytäisivät Grammersin. Uskallan väittää, että kelpaisi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti