Useimmiten koko
kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että
kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta
kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille
tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti
juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.
Kuulin Arttu
Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain
julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä
kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on
muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut
toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli
yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että
kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi,
että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti
merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi
vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.
Mutta kun
kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin
Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean
valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka
joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen
perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän
Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja
Eniten kappalessa
vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo
valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin,
Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä
rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö
on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille
laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi &
The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain
pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin
kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.
Olimme tämän
jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme,
että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen
kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun
eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina
uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.
Kappale oli jälleen
suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo
sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli
epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri
perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa
ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt,
että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään
uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean
radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä
satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota
olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan
kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli
luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton
kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous
oli aggressiivisen hypnoottista.
Nyt en enää voinut
suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko
levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä
kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat
hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen
pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä
suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta
aiheesta, eihän?
Takaraivossa
kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska
levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä
olemaan hyytävä.
Wiskari-projektini
oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun
me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun
rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin”
ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta
valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo
kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon
Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten.
Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa.
Yhtä kamala on
Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille
tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän
ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks
that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin
montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä
soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.
Vihaan levyä
johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata.
Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen
Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni
maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa
Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee
Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää
itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen
maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?
Ja se plagiointi...
Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista
kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat
varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö
minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi
kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä
kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia
omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin.
Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin,
jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä,
että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri
Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on
tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen
hänen omilla aseillaan on mahdotonta.
Minusta Sirpaleiden
plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa
göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti
Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen
ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen
mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu,
ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista
lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko
kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat
ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole
sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja
ylenkatseesta.
Ympyrä sulkeutuu
päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais
lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille
kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia
pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu
ominaisuus.
Sirpaleet on
valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna
2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on
tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia
erilaisia ja erikoisia ihmisiä.