keskiviikko 26. marraskuuta 2014

SHANGRI BLAHS - Punkrockia sosiologeille


Shangri Blahsia piti kehumani jo paljon aikaisemmin, kun joskus nimen inspiroimana piti selvittää mistä oikein oli kyse. No, sellaista rempseää punkpoppiahan se, jota ryyditti sympaattisesti mutta vähän yksioikoisesti tuuttaava saksofonin röpötys. Bändin julkaisema seiskatuumainen ehti kuitenkin mennä ohi eikä Spoonshinersin kanssa tehty splittijulkaisukaan tarttunut haaviin. Niin suurta vaikutusta Shangri Blahs ei siis kai tehnytkään.

Mutta perstuntuma bändin potentiaalista ei ollut harhaa, sillä kun bändi tupsahti uudelleen vastaan Rankka päivä -ep:llään, oli hommat pykälässä just eikä melkein. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi ja ehkä juuri se oli se puuttuva palanen lopulliseen innostumiseen. Saksofonikin oli jo hylätty.



Ihan Michael Douglasmaisesta tarpeekseensaamisesta ep:n neljä kappaletta eivät kerro, mutta elämän räntäsateiselle puolelle ne selvästi sijoittuvat. Päähenkilöt on kahdessa biisissä neljästä nimetty, joka tuo kertomuksiin novellimaista, jopa lyhytelokuvamaista fiilistä. Ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa, mieleenjuolahtava verrokki rokkihommien puolelta on Kakka-hätä 77, jonka Sirpa ja Make on kirjoitettu samalla tematiikalla. Kakkiksesta Shangri Blahsin erottaa aavistuksen verran valoisampi elämänkäsitys ja alkuaikojen Kakkikseen tietysti myös jouhevampi soitto.

Ilolla tarvitsee huomioida sekin, että vaikka Rankan päivän biisit ovat melodista, hitusen suomirockmaista punkrockia, ei se silti istu samaan genreen nyt kovasti vallalla olevan uuden aallon lämmittelyn joukkoon, vaan sointi on rockimpi ja enemmän ilkikurinen kuin naiivi ja hellyyttävä, vaikka kuinka sympaattisella twistillä bändi päähenkilöönsä suhtautuukin aaykkösenä olevassa Sä et Markku tiedä kaikkee -biisissä.

Tekstit eivät ole suurta runoutta, mutta pienet yksityiskohdat tekevät niistä inhimillisiä ja tavallaan siis ”tosia”. Markun kaltaiset ihmiset bailaavat juuri laivan buffassa ja Laastariratkaisun ensimmäinen säkeistö sopisi tarkkanäköisyydessään vaikka Katsastus -elokuvan hääkohtaukseen.

Pankaatteen tarkkailuun. Bändille vinkiksi, että pitkäsoittokin kelpaisi.


torstai 13. marraskuuta 2014

Pakkomielle


Useimmiten koko kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.

Kuulin Arttu Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi, että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.

Mutta kun kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja

Eniten kappalessa vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin, Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi & The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.

Olimme tämän jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme, että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.

Kappale oli jälleen suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt, että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous oli aggressiivisen hypnoottista.

Nyt en enää voinut suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta aiheesta, eihän?

Takaraivossa kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä olemaan hyytävä.

Wiskari-projektini oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin” ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten. Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa. 

Yhtä kamala on Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.

Vihaan levyä johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata. Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?

Ja se plagiointi... Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin. Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin, jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä, että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen hänen omilla aseillaan on mahdotonta.

Minusta Sirpaleiden plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu, ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja ylenkatseesta.

Ympyrä sulkeutuu päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus.

Sirpaleet on valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna 2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia erilaisia ja erikoisia ihmisiä.