torstai 10. heinäkuuta 2014

MONO MONO RECORDS: Estottoman garagerockin asialla


Kun jäljitin mainion Seekrets-yhtyeen vaiheita, tuli vastaan hyvinkin kiintoisaa garagerockia julkaissut Mono Mono Records. Jo teoriatasolla kaikki vaikutti lupaavalta: maltillinen julkaisutahti, luotettava tyylillinen linjanveto, formaatit seitsemän tuuman vinyyli sekä kasetti ja kiinnostavat yhtyeet. Ja uppista: muutaman mutkan kautta käpälässä on labelin koko tuotanto!

                                                                                                     


The Toxicsista oli viidakkorumpu paukuttanut häiriintyneen autotallipunkin ilosanomaa jo aiemmin. Livenä kuulemma hyvinkin arvaamattoman trion ulosanti oli odotetun alkukantaista. Neljän biisin kassulla ei tarttumapintaa liiemmin käteen anneta, liekö ollut tarkoituskaan. Toistaiseksi meikäläisen muistikirjoihin yhtye varustetaan merkinnällä ”seurataan tilanteen kehitystä”. Joko kolmikko hyytyy rimputtelemaan keskenään tai sitten joko skarppaamalla tai sitten viimeisetkin estot hylkäämällä saa aikaan jotain merkityksellisempää. Nyt energiataso tahtoo karata biisien ulkopuolelle.

Sen sijaan toisen kasettijulkaisun, Charm Bagsin Rock´n´Roll Spiritin edessä olen tyystin aseeton. Mimmitrio on aloitellut soittohommat jo muissa yhteyksissä, joten nyt ei tarvitse enää oppirahoja maksella muiden kuullen. Charm Bagsin viehätysvoima on siinä pyhässä yhteydessä, johon kuuluu naiivit popsävyt, mutkat suoristava soitto ja sopiviksi annoksiksi pilkottu räyhäkkyys. Seitsemään raitaan mahtuu sekä hellyyttäviä poppiksia että huimaa vauhtia kaahaavia garagepyrähdyksiä. Silti niitä voi arvottaa ihan itsenäisinä biiseinä eikä väkisin survoa omiin genrelokeroihinsa. Hillittömimmillään Charm Bagsissa on jotain samaa viehätysvoimaa kuin japanilaisten garagetyttöbändien estottomassa paukutuksessa. Naiivius ja aggressiivisuus eivät sulje ominaisuuksina toisiaan pois.


Nivaskan suurin suosikki taitaa silti olla First Timesin levy-yhtiölleen nimellään kumartava Mono Mono Ep. Combat Rock Industryn julkaisema debyytti-ep tuli mainioksi todistettua, mutta saman puulaakin pukkaama One Time Thing ehti solahtaa ohi. Mono Monon kuuleminen osoittaa missaamisen vakavaksi erehdykseksi. Yhtyeen riuska ote viittaa punkrockiin, mutta melodiataju on niin pistämätön, että kai tätä power popiksikin saa luvalla kuvailla. Biiseissä on noudatettu sitä hyvää periaatetta, että tutulta saa kuulostaa, kunhan ei suoraan mistään nyysi. Tai jää kiinni. Matsku on ensiluokkaisia ja popnörteillekin uskottavia sikäli, että yhtä hyvin nämä rallit olisi voitu julkaista koska tahansa viimeisen 35 vuoden aikana. Tärkeintä tässä on tietysti silti, kuinka hyvälle mielelle tätä kuuntelemalla tulee. Tämän hetken parasta kuuntelumusiikkia siis.



Itselle puhtaimmalta pöydältä sävelensä tarjoaa The Cattle Thieves. Jossain countryn, punkrockin ja crooner-estetiikan välimaastosta tallusteleva yhtye on ehkä liikaa Amerikkaa intensiivisimpään tehokuunteluun ja biisiorientoitunut lähtökohtani ehkä vähän hankaloittaa uljasta fiilistä maalaavan bändin diggailua. Totuuden nimissä en keksi bändistä kyllä yhtään mitään negatiivistakaan sanottavaa ja solistin miehekästä mahtailua voisi annostella jatkossa isommallakin kauhalla. Ralleista parhaiten tipahtaa vahvoja viboja Seedsin Pushin´ Too Hard -psykegarageklassikosta pyörittävä Laurel Canyon.

Olkaatten siis ystävällisiä ja valitkaa oman makunne mukaan näistä suosikkinne. Ei tarvitse pelkästään tukemisen vuoksi rahojaan sijoittaa, sillä näissä kaupoissa eniten voittaa kuulija. Yhteyttä Mono Monon ystävälliseen henkilökuntaan voi ottaa vaikka täältä.



keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Rockfestarin kuolema? Oho, ruumishan elää vielä!


On tainnut tulla selväksi, että meikäläisen kulutustottumukset ja arvot yleensäkään eivät taida edustaa nykypäivän ihmisen vastaavia. Tämä havainto tuli taas vastaan, kun luin Iltalehdessä olleen kolumnin aiheesta kuinka perinteisten rockfestivaalien aika on ohi. Kansa haluaa elämyksiä ja hyvää palvelua. Ensin tarkoittaa tietysti yleistä perseilyä ja sen jakamista sosiaalisessa mediassa ja toinen ylihintaista ruokaa. Toimittaja perustelee näkemyksensä sillä, että Provinssirock ei taaskaan vetänyt väkeä. Ei siis nuoriso enää halua telttailemaan ja rypemään rokkifestareille. Kaupunkitapahtumat on sitä nykypäivää! (Myöhemmin tuli kyllä ilmi, että Provinssi ylsi tavoitteeseensa, mutta sitä ei kehdannut samassa yhteydessä tietenkään kertoa.)

Myönnetään että ymmärrän pointin, mutta johtopäätös on taas sen sortin hevonkukkua, että korpesi rajusti, vaikka kuinka hyviä falafel-pyöryköitä kylmäkoskelaisessa ravitsemusliikkeessä juuri silloin nautinkin. Maailma muuttuu ja ihmisten tavat totta kai sen myötä. On ymmärrettävää, että enää maakunnan kesäfestarit eivät ole kaupunkilaiselle must, koska tarjontaa on lähempänäkin. Mutta niin kauan kuin on rockista ja populaarimusiikista kiinnostuneita nuoria, on kysyntää myös ”perinteisille” festivaaleille. Nuorena rokkarin alkuna festareiden parhaushan on juuri siinä kuka onnistuu värikkäimmin sekoilemaan telttailualueella ja vielä selviytyy siitä hengissä. Jonkun bändinkin saattaa sivussa nähdä.

Maakunnan old school -festarit eivät kaikki ehkä enää ole aivan yhtä vetovoimaisia kuin takavuosina, se lienee minunkin myönnettävä. Mutta johtuuko se rokkarinuorison muuttuneista tavoista onkin jo aivan toinen kysymys. Hintatason nousu, tarjonnan pirstaloituminen ja esiintyjien kiinnostavuus kaikki yhdessä vaikuttavat asiaan. Ja aika moni muukin asia. Tämän dilemman ratkaisemiseen johtavista vihjeistä tarjottaisiin varmasti muutakin kuin papukaijamerkki.

Tähän asti tekstiä ymmärsin mitä ajetaan takaa, vaikka ajatusmalli olikin citypiipertäjän hömpötystä. Mutta kun toimittaja väitti tämän kehityksen lopettavan koko entisenlaisen festarikulttuurin Suomessa, niin rohkenen älähtää. Ilosaarirock on esimerkiksi liian kaukana eikä pelkkä hyvä fiilis riitä vetämään väkeä. Miten sitten on selitettävissä, että tapahtuma on lähes joka kerta loppuunmyyty? Ja aika uskalias väite ryhtyä aliarvioimaan ohjelmaa, jossa on Haimin, Alice In Chainsin ja Portisheadin kokoisia ihan hei maailmanluokan artisteja. Jotain on ymmärretty myös väärin, jos hyvä fiilis ei yksistään riitä takaamaan onnistunutta tapahtumaa. (Ja Joensuukaan ei ole kaikkialta kaukana: uskokaa tai älkää, mutta musiikin kuuntelua harrastetaan myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.)

Tästä kappaleesta tulisi pitkä ja polveileva, jos kävisin läpi kaikki ”vanhalla konseptilla” järjestettävät festivaalit, jotka kumma kyllä pärjäävätkin. Tai muistelemaan mitkä kaikki kaupungissa järjestettävät tapahtumat ovat kyykänneet pankrotin otettua luulojen lisäksi myös rahat pois. Yleistäminen yhden heikosti menestyvän – tai sellaiseksi uskoteltavan - tapahtuman kautta ei varmasti ainakaan tule parantamaan alan kehitysnäkymiä, kun oikein lehdessä lukee, että eipä kannata tulla, kun on niin aneeminen fiilis.

Totta kai nyt eletään murrosvaihetta ja taloudellisia takaiskuja tuntuu satelevan kohtuuttomasti. Mutta tällaisen tappiomielialan lietsominen ja vastakkainasettelun tekeminen on paitsi lyhytnäköistä myös vastenmielistä.

Ylipäätään ennustusten tekeminen on riskibisnes. Opin itse sen viimeistään siinä vaiheessa, kun vahvasti keskinkertaisena pitämäni Green Dayn American Idiotin arviossa epäilin, että nyt loputkin naamanvääntelypunkkarit unohtavat bändin. Mitäpä siitä jos toistakymmentä miljoonaa muuta ihmistä levyn ostikin...?