perjantai 31. lokakuuta 2014

[tähän joku raflaava otsikko rockjournalismin tuhosta]


Rockjournalismin tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.

Tiedän toistavani itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena tiedostavana rimppakinttuna.

Kyllä. Pahimmillaan rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns. tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.

Sitä mukaa kun musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle, että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.

Ongelma on kuitenkin muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla. Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.

Ja ihan niin kuin musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa. Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja, jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa, että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta vitut veisaavat.

Sillä jos media ja musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.

Ja koska vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto hävinnyt human interestin tieltä.

Eli innovaatiot rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.

(Epäviralliseksi loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti