Lutakko Liekeissä 2014

Liekit oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä tulevalla kakkospitkäsoitollaan.

Stonertrio Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden, sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä, jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.

Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka, jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi, jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä. 

Kun yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan psychobillynsä viime sointuja. 

Mitä enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se henkilö, joka esittää artistia. 

Tällaiset pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa. Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää, mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?

Muistan elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna 2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna, josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää meinasi räjähtää. 

Nuoren Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä. Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet jäivät halailemaan yleisöä. 

Jälkeenpäin orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.

Beastmilkistä on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista, jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.

Jäsenten riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front -albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki. 

Porukassa soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen. Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä. Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä. 

Uuden levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali: Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead, Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä kuultuja vetoja mainitakseni.

Eihän tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut, mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on uusia kaavoja viime vuosina keksitty.

Henkisen pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää. Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen maku.

Lutakon vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.