Rockjournalismin
tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe
enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen
välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä
onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi
klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus
kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä
pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se
jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla
korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.
Tiedän toistavani
itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä
usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden
automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat
siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan
suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni
Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli
teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena
tiedostavana rimppakinttuna.
Kyllä. Pahimmillaan
rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja
kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako
se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja
hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi
kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska
tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi
pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns.
tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja
asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön
näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.
Sitä mukaa kun
musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti
kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys
näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste
tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä
vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin
hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein
myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle,
että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.
Ongelma on kuitenkin
muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia
suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on
luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria
massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut
artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan
arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että
Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli
oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut
noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella
elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin
kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla.
Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.
Ja ihan niin kuin
musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää
pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät
pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja
ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa.
Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja
klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista
tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että
musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja,
jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa,
että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla
taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro
annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain
sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta
vitut veisaavat.
Sillä jos media ja
musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen
Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä
pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.
Ja koska
vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä
rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä
hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan
talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän
suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti
musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli
ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin
faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista
jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta
jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä
tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto
hävinnyt human interestin tieltä.
Eli innovaatiot
rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin
tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.
(Epäviralliseksi
loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin
huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin
kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä
johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat
keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)