On tainnut tulla
selväksi, että meikäläisen kulutustottumukset ja arvot
yleensäkään eivät taida edustaa nykypäivän ihmisen vastaavia.
Tämä havainto tuli taas vastaan, kun luin Iltalehdessä olleen
kolumnin aiheesta kuinka perinteisten rockfestivaalien aika on ohi.
Kansa haluaa elämyksiä ja hyvää palvelua. Ensin tarkoittaa
tietysti yleistä perseilyä ja sen jakamista sosiaalisessa mediassa
ja toinen ylihintaista ruokaa. Toimittaja perustelee näkemyksensä
sillä, että Provinssirock ei taaskaan vetänyt väkeä. Ei siis
nuoriso enää halua telttailemaan ja rypemään rokkifestareille.
Kaupunkitapahtumat on sitä nykypäivää! (Myöhemmin tuli kyllä
ilmi, että Provinssi ylsi tavoitteeseensa, mutta sitä ei kehdannut
samassa yhteydessä tietenkään kertoa.)
Myönnetään että
ymmärrän pointin, mutta johtopäätös on taas sen sortin
hevonkukkua, että korpesi rajusti, vaikka kuinka hyviä
falafel-pyöryköitä kylmäkoskelaisessa ravitsemusliikkeessä juuri
silloin nautinkin. Maailma muuttuu ja ihmisten tavat totta kai sen
myötä. On ymmärrettävää, että enää maakunnan kesäfestarit
eivät ole kaupunkilaiselle must, koska tarjontaa on lähempänäkin.
Mutta niin kauan kuin on rockista ja populaarimusiikista
kiinnostuneita nuoria, on kysyntää myös ”perinteisille”
festivaaleille. Nuorena rokkarin alkuna festareiden parhaushan on
juuri siinä kuka onnistuu värikkäimmin sekoilemaan
telttailualueella ja vielä selviytyy siitä hengissä. Jonkun
bändinkin saattaa sivussa nähdä.
Maakunnan old school -festarit eivät kaikki ehkä enää ole aivan yhtä
vetovoimaisia kuin takavuosina, se lienee minunkin myönnettävä. Mutta
johtuuko se rokkarinuorison muuttuneista tavoista onkin jo aivan
toinen kysymys. Hintatason nousu, tarjonnan pirstaloituminen ja
esiintyjien kiinnostavuus kaikki yhdessä vaikuttavat asiaan. Ja aika
moni muukin asia. Tämän dilemman ratkaisemiseen johtavista
vihjeistä tarjottaisiin varmasti muutakin kuin papukaijamerkki.
Tähän asti tekstiä
ymmärsin mitä ajetaan takaa, vaikka ajatusmalli olikin
citypiipertäjän hömpötystä. Mutta kun toimittaja väitti tämän
kehityksen lopettavan koko entisenlaisen festarikulttuurin Suomessa,
niin rohkenen älähtää. Ilosaarirock on esimerkiksi liian kaukana
eikä pelkkä hyvä fiilis riitä vetämään väkeä. Miten sitten
on selitettävissä, että tapahtuma on lähes joka kerta
loppuunmyyty? Ja aika uskalias väite ryhtyä aliarvioimaan ohjelmaa,
jossa on Haimin, Alice In Chainsin ja Portisheadin kokoisia ihan hei
maailmanluokan artisteja. Jotain on ymmärretty myös väärin, jos
hyvä fiilis ei yksistään riitä takaamaan onnistunutta tapahtumaa.
(Ja Joensuukaan ei ole kaikkialta kaukana: uskokaa tai älkää,
mutta musiikin kuuntelua harrastetaan myös pääkaupunkiseudun
ulkopuolella.)
Tästä kappaleesta tulisi pitkä ja polveileva, jos kävisin
läpi kaikki ”vanhalla konseptilla” järjestettävät
festivaalit, jotka kumma kyllä pärjäävätkin. Tai muistelemaan
mitkä kaikki kaupungissa järjestettävät tapahtumat ovat
kyykänneet pankrotin otettua luulojen lisäksi myös rahat pois.
Yleistäminen yhden heikosti menestyvän – tai sellaiseksi
uskoteltavan - tapahtuman kautta ei varmasti ainakaan tule
parantamaan alan kehitysnäkymiä, kun oikein lehdessä lukee, että
eipä kannata tulla, kun on niin aneeminen fiilis.
Totta kai nyt
eletään murrosvaihetta ja taloudellisia takaiskuja tuntuu satelevan
kohtuuttomasti. Mutta tällaisen tappiomielialan lietsominen ja
vastakkainasettelun tekeminen on paitsi lyhytnäköistä myös
vastenmielistä.
Ylipäätään
ennustusten tekeminen on riskibisnes. Opin itse sen viimeistään
siinä vaiheessa, kun vahvasti keskinkertaisena pitämäni Green Dayn
American Idiotin arviossa epäilin, että nyt loputkin
naamanvääntelypunkkarit unohtavat bändin. Mitäpä siitä jos
toistakymmentä miljoonaa muuta ihmistä levyn ostikin...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti