keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Rockfestarin kuolema? Oho, ruumishan elää vielä!


On tainnut tulla selväksi, että meikäläisen kulutustottumukset ja arvot yleensäkään eivät taida edustaa nykypäivän ihmisen vastaavia. Tämä havainto tuli taas vastaan, kun luin Iltalehdessä olleen kolumnin aiheesta kuinka perinteisten rockfestivaalien aika on ohi. Kansa haluaa elämyksiä ja hyvää palvelua. Ensin tarkoittaa tietysti yleistä perseilyä ja sen jakamista sosiaalisessa mediassa ja toinen ylihintaista ruokaa. Toimittaja perustelee näkemyksensä sillä, että Provinssirock ei taaskaan vetänyt väkeä. Ei siis nuoriso enää halua telttailemaan ja rypemään rokkifestareille. Kaupunkitapahtumat on sitä nykypäivää! (Myöhemmin tuli kyllä ilmi, että Provinssi ylsi tavoitteeseensa, mutta sitä ei kehdannut samassa yhteydessä tietenkään kertoa.)

Myönnetään että ymmärrän pointin, mutta johtopäätös on taas sen sortin hevonkukkua, että korpesi rajusti, vaikka kuinka hyviä falafel-pyöryköitä kylmäkoskelaisessa ravitsemusliikkeessä juuri silloin nautinkin. Maailma muuttuu ja ihmisten tavat totta kai sen myötä. On ymmärrettävää, että enää maakunnan kesäfestarit eivät ole kaupunkilaiselle must, koska tarjontaa on lähempänäkin. Mutta niin kauan kuin on rockista ja populaarimusiikista kiinnostuneita nuoria, on kysyntää myös ”perinteisille” festivaaleille. Nuorena rokkarin alkuna festareiden parhaushan on juuri siinä kuka onnistuu värikkäimmin sekoilemaan telttailualueella ja vielä selviytyy siitä hengissä. Jonkun bändinkin saattaa sivussa nähdä.

Maakunnan old school -festarit eivät kaikki ehkä enää ole aivan yhtä vetovoimaisia kuin takavuosina, se lienee minunkin myönnettävä. Mutta johtuuko se rokkarinuorison muuttuneista tavoista onkin jo aivan toinen kysymys. Hintatason nousu, tarjonnan pirstaloituminen ja esiintyjien kiinnostavuus kaikki yhdessä vaikuttavat asiaan. Ja aika moni muukin asia. Tämän dilemman ratkaisemiseen johtavista vihjeistä tarjottaisiin varmasti muutakin kuin papukaijamerkki.

Tähän asti tekstiä ymmärsin mitä ajetaan takaa, vaikka ajatusmalli olikin citypiipertäjän hömpötystä. Mutta kun toimittaja väitti tämän kehityksen lopettavan koko entisenlaisen festarikulttuurin Suomessa, niin rohkenen älähtää. Ilosaarirock on esimerkiksi liian kaukana eikä pelkkä hyvä fiilis riitä vetämään väkeä. Miten sitten on selitettävissä, että tapahtuma on lähes joka kerta loppuunmyyty? Ja aika uskalias väite ryhtyä aliarvioimaan ohjelmaa, jossa on Haimin, Alice In Chainsin ja Portisheadin kokoisia ihan hei maailmanluokan artisteja. Jotain on ymmärretty myös väärin, jos hyvä fiilis ei yksistään riitä takaamaan onnistunutta tapahtumaa. (Ja Joensuukaan ei ole kaikkialta kaukana: uskokaa tai älkää, mutta musiikin kuuntelua harrastetaan myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.)

Tästä kappaleesta tulisi pitkä ja polveileva, jos kävisin läpi kaikki ”vanhalla konseptilla” järjestettävät festivaalit, jotka kumma kyllä pärjäävätkin. Tai muistelemaan mitkä kaikki kaupungissa järjestettävät tapahtumat ovat kyykänneet pankrotin otettua luulojen lisäksi myös rahat pois. Yleistäminen yhden heikosti menestyvän – tai sellaiseksi uskoteltavan - tapahtuman kautta ei varmasti ainakaan tule parantamaan alan kehitysnäkymiä, kun oikein lehdessä lukee, että eipä kannata tulla, kun on niin aneeminen fiilis.

Totta kai nyt eletään murrosvaihetta ja taloudellisia takaiskuja tuntuu satelevan kohtuuttomasti. Mutta tällaisen tappiomielialan lietsominen ja vastakkainasettelun tekeminen on paitsi lyhytnäköistä myös vastenmielistä.

Ylipäätään ennustusten tekeminen on riskibisnes. Opin itse sen viimeistään siinä vaiheessa, kun vahvasti keskinkertaisena pitämäni Green Dayn American Idiotin arviossa epäilin, että nyt loputkin naamanvääntelypunkkarit unohtavat bändin. Mitäpä siitä jos toistakymmentä miljoonaa muuta ihmistä levyn ostikin...?
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti