Kun musiikkia
kuuntelee paljon tai liikaa, alkavat kiinnostuksen rajat laventua
kummasti. Hyväkin musa menettää merkitystään, kun sitä tehdään
samanlaisista lähtökohdista tai tyylin konventioita haastamatta.
Minut tuntevat ovat hyvin perillä huonon musiikin harrastuksestani,
joka puhdistaa korvia tehokkaasti. Joskus harvoin kuitenkin törmää
tapauksiin, jossa kova laatu yhdistyy erilaiseen asenteeseen tai
tyystin freesiin ajattelutapaan. Tällaisen kultakaivoksen äärelle
päästessään ei tahdo saada tarpeekseen.
Jukka Nousiainen on
itseopiskellut muusikko, joka parhaiten tunnetaan Räjäyttäjien
arvaamattomana keulahahmona. Räjäyttäjistä ja heidän, öh,
räjäyttävistä keikoistaan (ja toki onnistuneista tallenteistaankin) on kirjoitettu syystäkin paljon. Jukka
on muutenkin aktiivinen muusikko, jolla on tekemiseensä
samanlainen ote kuin Kari Peitsamolla 70-luvulla. Kaikkea voi ja
pitää kokeilla. Kokeilevuus ja aktiivisuus ovat huomattavasti
tärkeämpiä määreitä kuin tuotteen viimeistely. Kasetteja
rakastavan tee-se-itse-miehen kaikkia virityksiä en ole kuullut eikä
ole tarvekaan, mutta soololevyksi laskettava Huonoa seuraa kasetti-LP
on niin mykistävän upeaa kuultavaa, että muutama rivi on tarpeen.
Päällisin puolin
mies tuntuu vain rämpyttävän akustista kitaraansa, lainailee
tutuista standardeista riffin sieltä, melodian tuolta, mutta saa
kaiken kuulostamaan niin uniikilta, että sellainen ei levy-yhtiön
tuotantopalavereissa onnistuisi. Sovitukset ovat karuja ja tekniseltä
katsantokannalta tarkasteltuna varmasti keskeneräisiä. Itse
kappaleet sen sijaan ovat enimmäkseen täysin lyömättömiä.
Periaatteessa
resepti on hyvinkin perinteinen: laulujen tekstit ovat vilpittömiä,
joskus suorastaan raadollisen avoimia ja kappaleiden koukkuihin on
helppo jäädä kiinni. Vaikka artistin tulkinta joskus meneekin
överiksi, on musiikista riisuttu ironia ja laskelmointi. Eli vähän niin kuin Risto, mutta Hurriganes-rockista ponnistaen. Monesti
kuulee bändien keulivan sillä, kuinka he tekevät musiikkiaan vain
itselleen ja jos siitä joku tykkää, niin se on toisarvoista.
Huonoa seuraa OIKEASTI kuulostaa siltä kuin nämä kappaleet olisi
puolihuolimattomasti vain tehty pois kuleksimasta ja sillä selvä.
Liika analysointi on
silti turhaa, koska nämä Jukan laulut edustavat musiikkia
puhtaimmillaan, irrotettuna kaikesta sitä ympäröivistä
ulottuvuuksista. Silti Jukan soolon kutsuminen epäkaupalliseksi on kukkua sekin, sillä rakenteeltaan laulut ovat perinteitä
noudattavia pop-iskelmiä joskus tekstitystyyliä myöten. Juuri tuo
ulkopuolisuuden ja puhtauden yhdistelmä erottaa tämän tuotoksen
monesta muusta hyvästäkin äänitteestä.
Ja joo, saahan tämän
julkaisemiseen kasettina suhtautua elitisminä, mutta ymmärtääkseni
sama materiaali ollaan julkaisemassa myöhemmin sekä CD:llä että LP:llä. Toivottavasti ainakin, sillä tämän tason matskun ei soisi
jäävän harvojen perseiltäväksi. Etenkin nimikappaletta ja otsikon lainauksen sisältävää Meneehän se aika tässäkin -viisua olen diggaillut aivan pöljänä.
Jukan muista
bändeistä voi samaan syssyyn suositella ainakin Hullu ja Haisi
-kokoonpanoa, jossa hän musisoi tyttöystävänsä Sinin kanssa
ainakin teoriassa kantrisesta katsantokannasta käsin.