torstai 5. kesäkuuta 2014

”Kuuletko kuinka koko kosmos soi?”



Kun musiikkia kuuntelee paljon tai liikaa, alkavat kiinnostuksen rajat laventua kummasti. Hyväkin musa menettää merkitystään, kun sitä tehdään samanlaisista lähtökohdista tai tyylin konventioita haastamatta. Minut tuntevat ovat hyvin perillä huonon musiikin harrastuksestani, joka puhdistaa korvia tehokkaasti. Joskus harvoin kuitenkin törmää tapauksiin, jossa kova laatu yhdistyy erilaiseen asenteeseen tai tyystin freesiin ajattelutapaan. Tällaisen kultakaivoksen äärelle päästessään ei tahdo saada tarpeekseen.

Jukka Nousiainen on itseopiskellut muusikko, joka parhaiten tunnetaan Räjäyttäjien arvaamattomana keulahahmona. Räjäyttäjistä ja heidän, öh, räjäyttävistä keikoistaan (ja toki onnistuneista tallenteistaankin) on kirjoitettu syystäkin paljon. Jukka on muutenkin aktiivinen muusikko, jolla on tekemiseensä samanlainen ote kuin Kari Peitsamolla 70-luvulla. Kaikkea voi ja pitää kokeilla. Kokeilevuus ja aktiivisuus ovat huomattavasti tärkeämpiä määreitä kuin tuotteen viimeistely. Kasetteja rakastavan tee-se-itse-miehen kaikkia virityksiä en ole kuullut eikä ole tarvekaan, mutta soololevyksi laskettava Huonoa seuraa kasetti-LP on niin mykistävän upeaa kuultavaa, että muutama rivi on tarpeen.

Päällisin puolin mies tuntuu vain rämpyttävän akustista kitaraansa, lainailee tutuista standardeista riffin sieltä, melodian tuolta, mutta saa kaiken kuulostamaan niin uniikilta, että sellainen ei levy-yhtiön tuotantopalavereissa onnistuisi. Sovitukset ovat karuja ja tekniseltä katsantokannalta tarkasteltuna varmasti keskeneräisiä. Itse kappaleet sen sijaan ovat enimmäkseen täysin lyömättömiä.

Periaatteessa resepti on hyvinkin perinteinen: laulujen tekstit ovat vilpittömiä, joskus suorastaan raadollisen avoimia ja kappaleiden koukkuihin on helppo jäädä kiinni. Vaikka artistin tulkinta joskus meneekin överiksi, on musiikista riisuttu ironia ja laskelmointi. Eli vähän niin kuin Risto, mutta Hurriganes-rockista ponnistaen. Monesti kuulee bändien keulivan sillä, kuinka he tekevät musiikkiaan vain itselleen ja jos siitä joku tykkää, niin se on toisarvoista. Huonoa seuraa OIKEASTI kuulostaa siltä kuin nämä kappaleet olisi puolihuolimattomasti vain tehty pois kuleksimasta ja sillä selvä.

Liika analysointi on silti turhaa, koska nämä Jukan laulut edustavat musiikkia puhtaimmillaan, irrotettuna kaikesta sitä ympäröivistä ulottuvuuksista. Silti Jukan soolon kutsuminen epäkaupalliseksi on kukkua sekin, sillä rakenteeltaan laulut ovat perinteitä noudattavia pop-iskelmiä joskus tekstitystyyliä myöten. Juuri tuo ulkopuolisuuden ja puhtauden yhdistelmä erottaa tämän tuotoksen monesta muusta hyvästäkin äänitteestä.

Ja joo, saahan tämän julkaisemiseen kasettina suhtautua elitisminä, mutta ymmärtääkseni sama materiaali ollaan julkaisemassa myöhemmin sekä CD:llä että LP:llä. Toivottavasti ainakin, sillä tämän tason matskun ei soisi jäävän harvojen perseiltäväksi. Etenkin nimikappaletta ja otsikon lainauksen sisältävää Meneehän se aika tässäkin -viisua olen diggaillut aivan pöljänä.

Jukan muista bändeistä voi samaan syssyyn suositella ainakin Hullu ja Haisi -kokoonpanoa, jossa hän musisoi tyttöystävänsä Sinin kanssa ainakin teoriassa kantrisesta katsantokannasta käsin.