Vaikka olen ollut vuosikausia töissä
ns. musiikkibisnekseksi laskettavalla alalla, olen aina ajatellut
musiikista fanin ja - jos terminologiassa oikein kaupalliseksi
heittäydytään - kuluttajan näkökulmasta käsin. Olen aina
mesonnut siitä, että monella työkseen musiikkia julkaisevilla ja
kauppaavilla on pahasti hakusessa mitä ja miten tuotetta pitäisi
potentiaaliselle ostajalle kaupata. Viime vuosina ehdottomasti
suosituin musiikin ostofoorumini ovat olleet erilaiset kirpputorit.
Niitä kolutessa on herännyt ajatus jos toinenkin myös
ravintoketjun toisen pään maailmankuvasta.
Koska en voi luonnolleni mitään ja
minua kiinnostaa hyvän ja huonon musiikin lisäksi populaarimusiikki
myös yleissivistyksen puitteissa, tavaraa tarttuu mukaan
kohtuuttomia määriä. Yksi syy siihen on ehdottomasti hinta.
Kirpputoreilla levyjä kauppaavat luonnollisesti he, joille joko työn
tai mielenkiinnon puutteen puolesta on kertynyt tarpeettomia levyjä.
Yleistymässä on selkeästi myös tapa hävittää oma levykokoelma
joko osittain tai kokonaan. Tällaisten pöytien äärellä, jossa
levyt maksavat viidestäkymmenestä sentistä ylöspäin tulee
miettineeksi kaikenmoista. Tiivistetään lopputulos vaikkapa
musiikin arvon alennustilaksi. Ei, minusta se ei ole liian halvalla
myymistä tai että hintapyyntejä tulee hilata ylöspäin (siitä on
esimerkkejä ihan riittämiin kauppapaikoista riippumatta), mutta
ihan tosiaan: onko niiden sisältö oikeasti vain sen arvoista? Samaa
logiikkaa on noudatettu myös tavaratalojen poisto-cd:itä
hinnoitellessa. Ja kun miettii, mihin levyt joutuvat silloin, jos ne
eivät pilkkahinnallakaan mene kaupaksi eli todennäköisesti
roskiin, niin ollaan jälleen tietynlaisen arvokeskustelun äärellä.
Tällainen levykaupan viimeinen taso
herättää aina vaan lisää ajatuksia myös isommassa
mittakaavassa. Tämähän on aivan suoraa seurausta
musiikkiteollisuuden alennustilasta, johon suurin yksittäinen syypää
on laadun korvaaminen määrällä. Suurin osa julkaistuista
äänitteistä on paitsi tasoltaan kelvottomia, myös tarpeettomia
sikäli, että niille ei ole olemassa kysyntää. Se johtaa siihen,
että valtaosa markkinoille pukatusta materiaalista ei kelpaa
kuluttajalle. Eli se ei ole oikein kenellekään minkään arvoista.
Syyt tähän eivät tietenkään ole näin yksioikoisia ja myönnän,
että musiikin digitaalisella jakelulla on tottakai merkitystä
cd-levyn arvonalennukseen etenkin sellaisen sukupolven keskuudessa,
joka on tottunut musiikkinsa kuuntelemaan muualta kuin compact
disciltä tai long playlta. Mutta suurin syy sekä taloudelliseen ja
laadulliseen syöksykierteeseen on ehdottomasti markkinoiden
täyttäminen paskalla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa?
Cd on tuomittu menneisyyden
formaatiksi, jolla ei ole enää kysyntää kuluttajien keskuudessa.
Paskapuhetta. Kyse ei ole kuuntelun muodosta vaan sisällöstä.
Pahimmassa skenaariossa levymyyntien laskiessa joku sinappipää saa
älynväläyksen ajaa cd:n alas formaattina kuten kävi lp:lle
aikoinaan. (Toi-vot-ta-vas-ti näin ei käy, mutta en luottaisi tässä
asiassa alan ihmisten arvostelukykyyn.) Ei tarvitse kummoista
tulevaisuudentutkijaa arvaamaan miten niille levymyynneille sitten
kävisi. Vaikka kuinka nuoriso – tai paljon musiikkia kuunteleva
sukupolvi, aktiivisimmat harrastajat ihan miten vain haluatte –
kuunteleekin musiikkinsa digitaalisesti, ison volyymin myynti koostuu
aivan takuuvarmasti juuri fyysisestä äänitekaupasta. Jos
markkinoilta cd hävitettäisiin, ollaan jälleen samassa tilanteessa
kuin 90-luvun alussa, kun lp:tä tapettiin. On olemassa musiikkia,
mutta kuluttajilla ei ole välineitä niiden kuunteluun. Cd:n
korvatessa vinyylin kaikki eivät todellakaan kipittäneet kauppaan
ja ostaneet cd-soitinta. On olemassa – nyt toki jo kovin iäkäs –
sukupolvi, joka ei koskaan hankkinut cd-soitinta. Tietokoneet ja
läppärit ovat tänä päivänä toki lähes joka kodin välineitä,
mutta eivät suinkaan kaikilla. Eivätkä kaikilla sellaisen
omistavillakaan musiikinkuuntelun välineitä. Ja kun puhutaan
tuotteista, jotka oikeasti vielä myyvät – eli iskelmä ja
kevyempi musiikki nyt yleensä – puhutaan myös kuluttajista, jotka
eivät välttämättä seuraa kehityksen viimeisimpiä kulkureittejä.
En pidä cd:tä mitenkään
ylivertaisena musiikin kuuntelun formaattina, mutta täytyy muistaa,
että sekin on kestänyt paremmin kuin jotkut toiset formaatit. Kyllä
minidiscejäkin pidettiin aikoinaan musiikkibisneksen pelastajina.
Herättää myös huomiota miksi juuri ”oman alan” sisältä
jaksetaan mesota cd:n kuolemasta. Aivan samalla tavalla elokuvien
katselu on siirtymässä fyysisiltä tallenteilta digitaaliseen
muotoon. En ole silti nähnyt artikkeleita, jossa videovuokraamot ja
dvd:itä sekä blu-rayta kauppaava ja jakeleva myyntiporras
julkisesti itkua tirauttavat, kun kukaan ei enää osta elokuvia.
Joten vähän nyt uskoa omaan tekemiseen hei siellä musa-alallakin!
Salaliittoteorioiden miettiminen on
lystiä puuhaa (ja varma keino saada ystäväpiiri asettamaan
foliohattu päähäsi), mutta joskus olen tullut miettineeksi, onko
tällä cd:n alennustilalla joku yhteys siihen, että ensin
markkinoilta tuntuivat häviävän cd-soittimet? Jo vuosia sitten
uutta masiinaa hankittaessa vaihtoehdot kävivät vähiin paikassa
kuin paikassa. Ja jos tarpeettomaksi käyviä soittimia mietitään,
niin eiköhän mp3-soittimet ole ensimmäisenä liipaisimella, kun
älypuhelimet hoitavat saman homman. Ja joo-o, pelikonsolit ynnä
muut vimpaimet ajavat monille cd-soittimenkin virkaa, mutta
markkinoille niitä ei ole siihen tarkoitukseen tehty.
Musiikkibisneksen räpistely alan
tiimoilta on mielialasta riippuen hauskaa tai raivostuttavaa
seurattavaa. On irvokasta, että esimerkiksi Anttila myy nyt
ylihintaan niin kovin muodikkaita vinyylejä, kun se ensimmäisenä
luopui niiden myynnistä 90-luvun alussa ja teki koko kansalle
suunnatun vinyylituotannon mahdottomaksi. Ja onkohan se cd:kään
tosiaan tyystin kuolemassa? S-Ryhmä teki taannoin päätöksen
luopua cd-myynnistä Sokoksissa kannattamattomuuteen vedoten. Ei
kuitenkaan kulunut kauaa kun ainakin Tampereen Sokokselle ilmestyivät
levystandit takaisin ja niihin viimeisimmät kaupalliset
menestysjulkaisut. Mistä päästäänkin taas perimmäiseen
pointtiin eli niin kauan kuin kansaa kiinnostaa esimerkiksi Vain
elämää -tv-sarjan tiimoilta kootut levyt tai Jenni Vartiaisen
uutuuslevy niin kauan on myös kysyntää cd-levyille. Isot massat
eivät tule koskaan siirtymään pelkkään digitaaliseen
musiikinkuluttamiseen.
Kuten levyjä vähänkään harrastavat
tietävät, yksi tämän 90-luvun ilveilyn seurauksia oli yhä
markkinoita riivaava käytetyn vinyylin hintojen holtiton nousu.
Tiedoksi vaan, että nykyään kiihkeimmät fanit ovat valmiita
maksamaan isoja summia myös pienen painoksen cd:istä. Sisältö
siis menee formaatin edelle tässäkin tapauksessa.
Ai että mikä tämän ylipitkän ja
kimpoilevan horinan pointti oikein oli? Vaikea sanoa. Ehkä se, että
ostakaa niitä levyjä, kuunnelkaa niitä ja arvostakaa, että
artistit ovat niiden eteen vaivaansa nähneet. Ihan sama ostatteko
digitaalisesti, cd:nä, vinyylinä, uutena tai käytettynä, pääasia
että ymmärrette niiden sisällöllisen arvon. Ettei minun tarvitse
pelastaa enää niitä kaikkia hyviä euron cd:itä vain siksi, ettei
kukaan muu ymmärrä sitä tajua tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti