Black metal: Rockin viimeinen kapina?

Nykypäivänä hyviä musadokkareita tehdään siihen tahtiin, että satunnaisen laiskasti sceneä seuraavalta jää väliin takuuvarmasti vaikka mitä mielenkiintoista. Kotimaiseen black metalliin pureutuva Loputon Gehennan liekki oli sen sijaan sen verran kutkuttava tapaus, että se piti hankkia lapaseen hetimiten dvd:lle ilmestyttyään. Ja olihan se. Semmoinen... ajatuksia herättävä. Aikoinaan musiikinlajiin kovasti tykästyneenä ja siitä tiettyjen 90-luvun tapahtumien myötä aatteellisesti vieraantuneena se kiinnosti sekä katsauksena menneisyyteen että nykyisyyteen.

Jos Sami Kettusen ohjaamaa dokumenttia tarkastelee matkana suomalaisen black metallin sielunmaisemaan, sen parempaa katsausta siihen ei voi juurikaan saada. Puhuvat päät saavat oikeaoppisesti horista mitä sylki suuhun tuo, mutta kaikilla musiikinlajin sanoma on yhtenäinen. Kaiken on lähdettävä satanismista. Black metal vetää puoleensa musiikkia filosofisesti tutkailevia ajattelijoita, mutta myös pelkkiä latvakakkosia sekä poliittisia opportunisteja, jotka käyttävät pahuuteen profiloitunutta musiikkia keppihevosenaan ihan muihin pyrkimyksiin.

Mutta kun takakansitekstissä luvataan dokumentin olevan myös johdatus suomalaisen black metallin historiaan, niin silloin on pakko älähtää. Genren kehityskulkua ei valoteta millään tavalla, musiikki itsessään jää taka-alalle eikä esimerkiksi alan merkkiteoksista hiiskuta sanallakaan. Impaled Nazarenen poissaolo on raskauttavin ongelma, mutta alkuvuosilta puuttuvat myös Archgoatin ja Black Crucifixionin kaltaiset itsestäänselvyydet. Nykytekijöistä huomio kiinnittyy ainakin puoleentusinaan puuttuvaan olennaiseen nimeen. Ensimmäisen aallon tekijöistä mukana on vain Beherit ja senkin alkutaival käydään läpi hetkessä. Tämä ei toki olisi ongelma, jos dokkarin olisi tarkoitus olla vain musiikinlajiin esittely yleisemmällä tasolla.

Keskustelua herättää varmasti se, mitä sankarit Loputtomassa Gehennan liekissä oikein suustaan päästelevät. Jo trailerissa hilpeyttä on herättänyt kännipäissään kärisevä Azazelin Miikka, jonka jutut ovat samaa tasoa toki selvinkin päin. Silti komiikan absurdeimmalle tasolle noustaan, kun suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut Goatmoonin Jaakko sylkee juutalaisvihaansa. Inspiraatiota tälle on jouduttu hakemaan jostain ihan muualta kuin nykymaailmasta.

Minusta dokumentin tärkein tehtävä on juuri black metalliin vihkiytyneiden ihmisten mielenmaiseman avaaminen. Jotkut pystyvät siihen paremmin, toiset heikommin. Paras kiteytys black metallista on Satanic Warmasterin Laurin määrittely, että mustan metallin olla kaikkea yhteiskunnan vierastamaa ja jopa pelkäämää ajattelua ja toimintaa. Sen pitää edustaa vaaraa ja pahuutta. Mutta niin kuin kaikessa poliittisuuteen viittaavassa toiminnassa, meitä on moneen junanvaunuun. Päissään hautausmailla tehty ilkivalta ei suoranaisesti ole vihaa kristinuskoa vastaan, vaan jälkikäteen paremmin päin selitettyä kännihölmöilyä.

Alan ihmisten viha poliittisia vastustajia eli punkkareita kohtaan näyttäytyy dokumentin valossa paradoksaaliselta. Kun kuuntelee Barathrumin Jannen muisteloita hupsuimmista sattumuksista, niin kaiken sekoilun keskeltä paistaa läpi ilkikurinen anarkismi, halu herättää kaaosta. Ei tavattoman vieras ajatus punkin toimintatavoille. Yhteistä on myös selkeästi ilmaistu halu pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella ja olla mukautumatta sen sääntöihin. Mutta aatteen häilyväisyydestä kertoo, että inhosta kristinuskoa kohtaan syntyneen musiikin edustajat ovat valmiita tarvittaessa liitymään kristittyjen joukkoon taistelussa islamia vastaan. Että aika halvalla meni sekin aate. Ja juuri islamia vihatessaan satanistit jakavat saman vihollisen esimerkiksi sisäministeriön ja suojelupoliisin kanssa. Eli se siitä yhteiskunnan ulkopuolella olemisesta.

Tällainen kukkahattusetä myös ihmettelee missä black metallin kehityskulun vaiheessa kansallissosialismi astui mukaan, kun se ei siihen alkuvuosina kuulunut. (Niin, se edustaa sitä tavallista ihmistä shokeeraavaa ajattelua, mutta black metallin ajatusmaailman se on lisätty tarkoitushakuisesti jälkeenpäin. Ja voiko tämän logiikan mukaan black metalliin yhdistää mitä tahansa aatetta, kunhan se järkyttää tavallista pulliaista?) Mutta lopultakin dokumentin suurin ansio on muistuttaa mistä rock'n'rollissa on laajemmin kyse: ulkopuolisuudesta.

Rock ei voi olla uskottavaa jos se on sidoksissa vallitsevan yhteiskunnan normeihin. Valtion rahallinen tuki, avoin poliittinen toiminta, hyväntekeväisyyskonsertit, rockartistien palkitseminen gaaloissa ja koko kansan hyväksyminen ovat huolestuttavia ilmiöitä jos puhutaan rockin perimmäisestä olemuksesta. Rockmusiikki kaikissa muodoissaan on vahvinta silloin, kun se tarjoaa oman maailmansa normiyhteiskunnan ulkopuolella välittämättä sen säännöistä. Siksi se on parasta mitä sosiaalisesti rajoittuneet ja muut päähänpotkitut voivat harrastaa. Loputon Gehennan liekki osoittaa, ettei black metal ole pelkästään maailmankatsomus, vaan se on myös rock'n'rollin syvin ydin. Rockin tarkoitus on säikyttää vanhempia ja black metal on vielä niitä harvoja keinoja tehdä sitä.

Alla linkit vielä kahteen suomalaisen black metallin ensimmäisen aallon puhutuimpaan keikkaan. Beherit Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992 (sianpääperformanssi alkaa ajassa 21:55) sekä Impaled Nazarene Hämeenlinnan Giants Of Rockissa saman vuoden heinäkuussa.

https://www.youtube.com/watch?v=kf-njUfmgyI

https://www.youtube.com/watch?v=cvqxRU6gwXU

Älkää murhatko cd-levyä!

Vaikka olen ollut vuosikausia töissä ns. musiikkibisnekseksi laskettavalla alalla, olen aina ajatellut musiikista fanin ja - jos terminologiassa oikein kaupalliseksi heittäydytään - kuluttajan näkökulmasta käsin. Olen aina mesonnut siitä, että monella työkseen musiikkia julkaisevilla ja kauppaavilla on pahasti hakusessa mitä ja miten tuotetta pitäisi potentiaaliselle ostajalle kaupata. Viime vuosina ehdottomasti suosituin musiikin ostofoorumini ovat olleet erilaiset kirpputorit. Niitä kolutessa on herännyt ajatus jos toinenkin myös ravintoketjun toisen pään maailmankuvasta.

Koska en voi luonnolleni mitään ja minua kiinnostaa hyvän ja huonon musiikin lisäksi populaarimusiikki myös yleissivistyksen puitteissa, tavaraa tarttuu mukaan kohtuuttomia määriä. Yksi syy siihen on ehdottomasti hinta. Kirpputoreilla levyjä kauppaavat luonnollisesti he, joille joko työn tai mielenkiinnon puutteen puolesta on kertynyt tarpeettomia levyjä. Yleistymässä on selkeästi myös tapa hävittää oma levykokoelma joko osittain tai kokonaan. Tällaisten pöytien äärellä, jossa levyt maksavat viidestäkymmenestä sentistä ylöspäin tulee miettineeksi kaikenmoista. Tiivistetään lopputulos vaikkapa musiikin arvon alennustilaksi. Ei, minusta se ei ole liian halvalla myymistä tai että hintapyyntejä tulee hilata ylöspäin (siitä on esimerkkejä ihan riittämiin kauppapaikoista riippumatta), mutta ihan tosiaan: onko niiden sisältö oikeasti vain sen arvoista? Samaa logiikkaa on noudatettu myös tavaratalojen poisto-cd:itä hinnoitellessa. Ja kun miettii, mihin levyt joutuvat silloin, jos ne eivät pilkkahinnallakaan mene kaupaksi eli todennäköisesti roskiin, niin ollaan jälleen tietynlaisen arvokeskustelun äärellä.

Tällainen levykaupan viimeinen taso herättää aina vaan lisää ajatuksia myös isommassa mittakaavassa. Tämähän on aivan suoraa seurausta musiikkiteollisuuden alennustilasta, johon suurin yksittäinen syypää on laadun korvaaminen määrällä. Suurin osa julkaistuista äänitteistä on paitsi tasoltaan kelvottomia, myös tarpeettomia sikäli, että niille ei ole olemassa kysyntää. Se johtaa siihen, että valtaosa markkinoille pukatusta materiaalista ei kelpaa kuluttajalle. Eli se ei ole oikein kenellekään minkään arvoista. Syyt tähän eivät tietenkään ole näin yksioikoisia ja myönnän, että musiikin digitaalisella jakelulla on tottakai merkitystä cd-levyn arvonalennukseen etenkin sellaisen sukupolven keskuudessa, joka on tottunut musiikkinsa kuuntelemaan muualta kuin compact disciltä tai long playlta. Mutta suurin syy sekä taloudelliseen ja laadulliseen syöksykierteeseen on ehdottomasti markkinoiden täyttäminen paskalla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa?

Cd on tuomittu menneisyyden formaatiksi, jolla ei ole enää kysyntää kuluttajien keskuudessa. Paskapuhetta. Kyse ei ole kuuntelun muodosta vaan sisällöstä. Pahimmassa skenaariossa levymyyntien laskiessa joku sinappipää saa älynväläyksen ajaa cd:n alas formaattina kuten kävi lp:lle aikoinaan. (Toi-vot-ta-vas-ti näin ei käy, mutta en luottaisi tässä asiassa alan ihmisten arvostelukykyyn.) Ei tarvitse kummoista tulevaisuudentutkijaa arvaamaan miten niille levymyynneille sitten kävisi. Vaikka kuinka nuoriso – tai paljon musiikkia kuunteleva sukupolvi, aktiivisimmat harrastajat ihan miten vain haluatte – kuunteleekin musiikkinsa digitaalisesti, ison volyymin myynti koostuu aivan takuuvarmasti juuri fyysisestä äänitekaupasta. Jos markkinoilta cd hävitettäisiin, ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin 90-luvun alussa, kun lp:tä tapettiin. On olemassa musiikkia, mutta kuluttajilla ei ole välineitä niiden kuunteluun. Cd:n korvatessa vinyylin kaikki eivät todellakaan kipittäneet kauppaan ja ostaneet cd-soitinta. On olemassa – nyt toki jo kovin iäkäs – sukupolvi, joka ei koskaan hankkinut cd-soitinta. Tietokoneet ja läppärit ovat tänä päivänä toki lähes joka kodin välineitä, mutta eivät suinkaan kaikilla. Eivätkä kaikilla sellaisen omistavillakaan musiikinkuuntelun välineitä. Ja kun puhutaan tuotteista, jotka oikeasti vielä myyvät – eli iskelmä ja kevyempi musiikki nyt yleensä – puhutaan myös kuluttajista, jotka eivät välttämättä seuraa kehityksen viimeisimpiä kulkureittejä.

En pidä cd:tä mitenkään ylivertaisena musiikin kuuntelun formaattina, mutta täytyy muistaa, että sekin on kestänyt paremmin kuin jotkut toiset formaatit. Kyllä minidiscejäkin pidettiin aikoinaan musiikkibisneksen pelastajina. Herättää myös huomiota miksi juuri ”oman alan” sisältä jaksetaan mesota cd:n kuolemasta. Aivan samalla tavalla elokuvien katselu on siirtymässä fyysisiltä tallenteilta digitaaliseen muotoon. En ole silti nähnyt artikkeleita, jossa videovuokraamot ja dvd:itä sekä blu-rayta kauppaava ja jakeleva myyntiporras julkisesti itkua tirauttavat, kun kukaan ei enää osta elokuvia. Joten vähän nyt uskoa omaan tekemiseen hei siellä musa-alallakin!

Salaliittoteorioiden miettiminen on lystiä puuhaa (ja varma keino saada ystäväpiiri asettamaan foliohattu päähäsi), mutta joskus olen tullut miettineeksi, onko tällä cd:n alennustilalla joku yhteys siihen, että ensin markkinoilta tuntuivat häviävän cd-soittimet? Jo vuosia sitten uutta masiinaa hankittaessa vaihtoehdot kävivät vähiin paikassa kuin paikassa. Ja jos tarpeettomaksi käyviä soittimia mietitään, niin eiköhän mp3-soittimet ole ensimmäisenä liipaisimella, kun älypuhelimet hoitavat saman homman. Ja joo-o, pelikonsolit ynnä muut vimpaimet ajavat monille cd-soittimenkin virkaa, mutta markkinoille niitä ei ole siihen tarkoitukseen tehty.

Musiikkibisneksen räpistely alan tiimoilta on mielialasta riippuen hauskaa tai raivostuttavaa seurattavaa. On irvokasta, että esimerkiksi Anttila myy nyt ylihintaan niin kovin muodikkaita vinyylejä, kun se ensimmäisenä luopui niiden myynnistä 90-luvun alussa ja teki koko kansalle suunnatun vinyylituotannon mahdottomaksi. Ja onkohan se cd:kään tosiaan tyystin kuolemassa? S-Ryhmä teki taannoin päätöksen luopua cd-myynnistä Sokoksissa kannattamattomuuteen vedoten. Ei kuitenkaan kulunut kauaa kun ainakin Tampereen Sokokselle ilmestyivät levystandit takaisin ja niihin viimeisimmät kaupalliset menestysjulkaisut. Mistä päästäänkin taas perimmäiseen pointtiin eli niin kauan kuin kansaa kiinnostaa esimerkiksi Vain elämää -tv-sarjan tiimoilta kootut levyt tai Jenni Vartiaisen uutuuslevy niin kauan on myös kysyntää cd-levyille. Isot massat eivät tule koskaan siirtymään pelkkään digitaaliseen musiikinkuluttamiseen.

Kuten levyjä vähänkään harrastavat tietävät, yksi tämän 90-luvun ilveilyn seurauksia oli yhä markkinoita riivaava käytetyn vinyylin hintojen holtiton nousu. Tiedoksi vaan, että nykyään kiihkeimmät fanit ovat valmiita maksamaan isoja summia myös pienen painoksen cd:istä. Sisältö siis menee formaatin edelle tässäkin tapauksessa.

Ai että mikä tämän ylipitkän ja kimpoilevan horinan pointti oikein oli? Vaikea sanoa. Ehkä se, että ostakaa niitä levyjä, kuunnelkaa niitä ja arvostakaa, että artistit ovat niiden eteen vaivaansa nähneet. Ihan sama ostatteko digitaalisesti, cd:nä, vinyylinä, uutena tai käytettynä, pääasia että ymmärrette niiden sisällöllisen arvon. Ettei minun tarvitse pelastaa enää niitä kaikkia hyviä euron cd:itä vain siksi, ettei kukaan muu ymmärrä sitä tajua tehdä.