Jos et ole oikein lukuihmisiä, mutta
jos olet vähääkään viettänyt 90-lukuasi suomalaisen
metallimusiikin parissa, niin nyt olisi hyvä aloittaa. Parhaiten
Sentenced-kitaristina tunnetun Sami Lopakan esikoisromaani Marras
(Like) on nimittäin kiinnostavin ”fiktiivinen” musakirja Suomessa
vuosikausiin. Kuvitteellinen on syytä sujauttaa lainausmerkkeihin,
sillä niin tutunoloista toimintaa tämä kirjassa esiintyvä,
viimeistä Euroopan-kiertuettaan tekevä bändi harjoittaa.
Kun ensi kertaa oli liikkeelä tieto,
että Lopakka on kirjoittamassa kirjaa sain käsityksen, että
kyseessä olisi faktapohjainen muisteluteos. Kun Marras
tempaisi maailmanlopuntunnelmiinsa mukaan samantien, on helppo olla
valitusta tyylilajista tyytyväinen. Miten sellaisesta kaaoksesta
mukana ollut poimisi olennaisimmat faktatiedot ja mitä nekin
olisivat? Tämän kirjan yksi suurimmista ansioista on nimenomaan se,
että siinä musiikillinen viitekehys jätetään omalle paikallaan
vain raameiksi eikä sorruta turruttamaan lukijaa tässä yhteydessä
toissijaisilla musa-anekdooteilla. Tässä kirjassa, ja uskallan
veikata, että myös siinä kerrottavassa yhtyeessä oli kyse
enemmänkin ystävyydestä ja vaivihkaa työksi muuttuneesta
harrastuksesta. Tämä siis väheksymättä yhtään Sentencedin
saavutuksia. Vaikea se on väheksyäkään, kun yhtye oli
henkilökohtaisesti vuosia itselle tärkein suomimetallibändi.
Marras on vähän helvetin
kaukana mistään buddy-romaanista, jossa kaverukset pitävät
raitilla hauskaa. Ennen kirjassa kuvailtavia tapahtumia hauskuuttelut
ovat loppuneet ja jäljellä on vain ryminällä käsiin leviävä
bändi ja sen jäsenten elämä. Fiktio on siksikin ainoa vaihtoehto,
että vaikka kuinka kirjoittaja korostaisikin kyseessä olevan
kuvitteellinen teos, kaikki kirjailijan menneisyydestä vähääkään
tietävät mistä ja kenestä on kulloinkin kyse. Edes viitteellistä
oikeiden henkilöiden suojelemista on pakko harrastaa.
Itselleni Marras on tietysti
äärimmäinen kiinnostava ja tärkeä kirja jo pelkän aiheensa
puolesta, mutta on syytä korostaa, että Lopakan esikoisromaani
kyllä kantaa ilman valmiiksi annettuja tasoituspisteitä. Kieli on
pohjoissuomalaisessa lakonisuudessaan herkullista ja jo Sentencedin
teksteissä läsnäoleva nihilismi on nytkin kantava voima. Saa
sitten nähdä kuinka aiheesta vähemmän tietävät pitävät
kiertueen itsetuhoisia bakkanaaleja epäuskottavina, mutta juuri
väistämätöntä loppua kohti menevän tarinan välietappeina ne
toimivat hyvin. Ja tottakai ne jollain makaaberilla tavalla ovat myös
hauskoja, vaikka todellisuudessa niistä on nauru ollut kaukana. Vain
kiertuekaupunkien nähtävyyskuvaukset ovat hieman paperinmakuisia ja
irrallisia. Viime vuosilta ei tulekaan mieleen muuta yhtä laatuisaa musiikkiaiheista romaania kuin Jaska Filppulan Me ei oltu valtaosaa.
Musanörteille Marras on
luonnollisesti pakkohankinta, mutta jotenkin siihen soisi tarttuvan
myös niiden, jotka pitävät rokkihommia jotenkin vähempiarvoisia
töinä. Kiertuearjen tyly kuvaus pakottaa miettimään millaisissa
olosuhteissa sitä suomalaista kulttuurivientiä on aikoinaan – ja
varmasti yhäkin – harrastettu.