sunnuntai 14. joulukuuta 2014

LASTEN HAUTAUSMAA: ”Ennen kuolemaa onko elämää?”


Lasten Hautausmaan ensimmäiset julkaistut biisit pyörivät netissä jo kuukausia ennen kuin itse havahduin selvittämään mistä on kyse. Selvittämistä riittääkin, sillä jo makaaberisti nimetyn yhtyeen viehätystä on vaikea yksiselitteisesti avata. Muutamia osatekijöitä voisi silti ottaa esille.

Tekstit ovat erinomaisia. Niissä on saatu kuvattua sellainen arkielämän ulkopuolella oleminen, josta koskettavimmat lyriikat on usein tehty. Kappaleiden henkilöt viihtyvät useimmiten oman päänsä sisällä eikä se aina ole miellyttävä paikka. Sanoituksissa toinen viehättävä elementti on niiden pinnan alla vaaniva yliluonnollisen pelko. Näissä lauluissa on samaa tunnelmaa kuin lapsena 70/80-luvun Suomessa, jolloin kaikki arkielämästä poikkeava oli jo lähtökohtaisesti pelottava. Kun kaikkea humpuukia ei oltu vielä todistettu humpuukiksi, aiheuttivat väkivaltaiset kansantarinat, ufot ynnä muut henkimaailman hommat epämiellyttävän tunteen pienen ihmisen mielikuvitukseen. Toisaalta, tämä taitaa kuulua lapsuuteen oli maailmanaika mikä tahansa. Pelottavat jutut saattavat sukupolvien välillä muuttua, mutta vaikutus on sama.

Bändin toinen perustajajäsen Tuomo Mannonen on tuttu myös punkyhtyeestä Kivesveto Go Go, jonka tekstit toimivat osittain niin julkean hyvin samasta syystä. Bändin tunnetuin biisi Äiti hei on tietysti pinnalta humoristinen, mutta kuvastaa hyvin sitä aikaa, kun nuorista saatananpalvojista oltiin yhteiskunnallisesti huolestuneita. Samaa vistoa tunnelmaa edustaa vaikkapa Tutti Frutti -albumin päätösraita Hautausmaa. Lasten Hautausmaan erottaa Kivareista tekstillisesti vain se, että siitä on kuorittu näennäinenkin huumori pois.



Toinen syy yhtyeen puoleensavetävyyteen on laulaja Kristiina Vaara. Hänen vähäeleinen, epärockmainen lauluäänensä kuljettaa kertomuksia etäisesti, mutta samalla empaattisesti epävarmuuden ja tuskan välistä reittiä. Yhtye itse haluaa painottaa, ettei Lasten Hautausmaa ole pelkkää synkistelyä. Pelkästään pinnalta aistittuna tätä lausuntoa on vaikea ymmärtää, mutta se on sikäli totta, että nämä laulut eivät olisi niin koskettavia, elleivät juuri sävellykset olisi vanhanaikaisella tavalla kauniita, lohduttomuudessaankin elämän ainutkertaisuutta jollain syvällä tavalla ymmärtäviä. Se tavoittaa syvimmän inhimillisyyden raadollisuudenkin keskeltä.

Bändiä on verrattu ahkerasti Mana Manaan, joka on tietysti luontevaa siksikin, että solisti Vaara on Vaaralista -yhtyeessään esittänyt juuri Mana Manan tuotantoa. Mutta edellä kiivaasti esille tuomani Lasten Hautausmaan tekstien toiseus - jonkun pelottavan rinnakkaisen todellisuuden olemassaolon, jota kukaan muu ei tunne – on juuri se mikä Hautuumaan kytkee Jouni Mömmön sanoitusperinteeseen. Ja se jos mikä on todella merkittävä saavutus. Lahjakkaat tekstittäjät kykenevät pyörittelemään sanoja akrobaattisesti mihin asentoon tahansa, mutta vaikealta tuntuvan asian luonteva välittäminen on paljon hankalampaa.

Nimettömän ep:n kaikki kappaleet ovat erinomaisia. Niiden vaikutus on suorastaan päihdyttävän addiktiivinen. En ole levyyn vielä ahkerankaan kuuntelemisen jälkeen kyllästynyt. Ainoa muutos levyä kohtaan on yhtyeen nimikappaleen - alun perin Aapeli Kissala ja Antipatia -yhtyeen tuotantoa - laskeutuminen suosikkikappaleen paikalta muiden joukkoon samalle viivalle.



Svart Records on julkaissut Lasten Hautausmaan ep:n nyt digitaalisena. Kymppituumaista vinyyliversiota lupaillaan ilmestyväksi tammikuun puolivälissä.

Jos muuten kappaleista Pudasjärven ufo herättää kiinnostusta aiheen lähempään tutustumiseen, suosittelen lämmöllä Ufojen kosminen viesti -nimistä teosta. Siitä riittää muutakin iloa talven pimeisiin iltoihin.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

SHANGRI BLAHS - Punkrockia sosiologeille


Shangri Blahsia piti kehumani jo paljon aikaisemmin, kun joskus nimen inspiroimana piti selvittää mistä oikein oli kyse. No, sellaista rempseää punkpoppiahan se, jota ryyditti sympaattisesti mutta vähän yksioikoisesti tuuttaava saksofonin röpötys. Bändin julkaisema seiskatuumainen ehti kuitenkin mennä ohi eikä Spoonshinersin kanssa tehty splittijulkaisukaan tarttunut haaviin. Niin suurta vaikutusta Shangri Blahs ei siis kai tehnytkään.

Mutta perstuntuma bändin potentiaalista ei ollut harhaa, sillä kun bändi tupsahti uudelleen vastaan Rankka päivä -ep:llään, oli hommat pykälässä just eikä melkein. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi ja ehkä juuri se oli se puuttuva palanen lopulliseen innostumiseen. Saksofonikin oli jo hylätty.



Ihan Michael Douglasmaisesta tarpeekseensaamisesta ep:n neljä kappaletta eivät kerro, mutta elämän räntäsateiselle puolelle ne selvästi sijoittuvat. Päähenkilöt on kahdessa biisissä neljästä nimetty, joka tuo kertomuksiin novellimaista, jopa lyhytelokuvamaista fiilistä. Ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa, mieleenjuolahtava verrokki rokkihommien puolelta on Kakka-hätä 77, jonka Sirpa ja Make on kirjoitettu samalla tematiikalla. Kakkiksesta Shangri Blahsin erottaa aavistuksen verran valoisampi elämänkäsitys ja alkuaikojen Kakkikseen tietysti myös jouhevampi soitto.

Ilolla tarvitsee huomioida sekin, että vaikka Rankan päivän biisit ovat melodista, hitusen suomirockmaista punkrockia, ei se silti istu samaan genreen nyt kovasti vallalla olevan uuden aallon lämmittelyn joukkoon, vaan sointi on rockimpi ja enemmän ilkikurinen kuin naiivi ja hellyyttävä, vaikka kuinka sympaattisella twistillä bändi päähenkilöönsä suhtautuukin aaykkösenä olevassa Sä et Markku tiedä kaikkee -biisissä.

Tekstit eivät ole suurta runoutta, mutta pienet yksityiskohdat tekevät niistä inhimillisiä ja tavallaan siis ”tosia”. Markun kaltaiset ihmiset bailaavat juuri laivan buffassa ja Laastariratkaisun ensimmäinen säkeistö sopisi tarkkanäköisyydessään vaikka Katsastus -elokuvan hääkohtaukseen.

Pankaatteen tarkkailuun. Bändille vinkiksi, että pitkäsoittokin kelpaisi.


torstai 13. marraskuuta 2014

Pakkomielle


Useimmiten koko kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.

Kuulin Arttu Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi, että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.

Mutta kun kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja

Eniten kappalessa vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin, Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi & The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.

Olimme tämän jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme, että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.

Kappale oli jälleen suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt, että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous oli aggressiivisen hypnoottista.

Nyt en enää voinut suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta aiheesta, eihän?

Takaraivossa kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä olemaan hyytävä.

Wiskari-projektini oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin” ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten. Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa. 

Yhtä kamala on Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.

Vihaan levyä johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata. Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?

Ja se plagiointi... Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin. Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin, jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä, että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen hänen omilla aseillaan on mahdotonta.

Minusta Sirpaleiden plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu, ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja ylenkatseesta.

Ympyrä sulkeutuu päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus.

Sirpaleet on valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna 2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia erilaisia ja erikoisia ihmisiä.

perjantai 31. lokakuuta 2014

[tähän joku raflaava otsikko rockjournalismin tuhosta]


Rockjournalismin tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.

Tiedän toistavani itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena tiedostavana rimppakinttuna.

Kyllä. Pahimmillaan rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns. tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.

Sitä mukaa kun musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle, että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.

Ongelma on kuitenkin muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla. Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.

Ja ihan niin kuin musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa. Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja, jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa, että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta vitut veisaavat.

Sillä jos media ja musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.

Ja koska vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto hävinnyt human interestin tieltä.

Eli innovaatiot rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.

(Epäviralliseksi loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lutakko Liekeissä 2014

Liekit oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä tulevalla kakkospitkäsoitollaan.

Stonertrio Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden, sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä, jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.



Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka, jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi, jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä. 

Kun yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan psychobillynsä viime sointuja. 

Mitä enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se henkilö, joka esittää artistia. 

Tällaiset pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa. Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää, mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?

Muistan elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna 2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna, josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää meinasi räjähtää. 

Nuoren Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä. Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet jäivät halailemaan yleisöä. 

Jälkeenpäin orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.

Beastmilkistä on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista, jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.


Jäsenten riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front -albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki. 

Porukassa soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen. Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä. Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä. 

Uuden levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali: Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead, Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä kuultuja vetoja mainitakseni.

Eihän tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut, mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on uusia kaavoja viime vuosina keksitty.

Henkisen pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää. Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen maku.

Lutakon vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.





keskiviikko 13. elokuuta 2014

DEMONIC DEATH JUDGE: Surinaa pilvipäille


Pari vuotta sitten käpälään tarttui arviohukissa Kotkan seudulla majailevan Demonic Death Judgen Skygods -albumi. Vanha suosikkistaili stoner rock oli jo alkanut vuosien mittaan kyllästyttää ja sludgea en ollut koskaan osannut kunnolla fanittaakaan. Mutta sitten tuli itselle aiemmin tuntematon pumppu ja romutti molemmat luulot. Ilolla ei ollut rajoja, kun fiilistelin bändin hiukka jykevää soundia


Myöhemmin DDJ tuli nähtyä keikalla ja tutustuttua myös varhaistuotantoon eikä mielipidettä tarvinnut muuttaa, vaikka juuri Skygods on nimenomaan yhtyeen kovin saavutus.

Viime ajat bändi on tuntunut olevan hissuksiin, joten piti tarkistaa mitä DDJ:n leirissä puuhataan ja samallahan sitä utelee muutakin olennaista dataa. Laulaja Jaakko Heinonen ystävällisesti vastaa.

Musiikkinne tärkeimmät elementit ovat mielestäni groove ja raskaus – näettekö ne itse olennaisimmiksi ja onko jompikumpi niistä (tai joku muu ulottuvuus) tärkein biiseissänne vaadittava asia?
- Tottakai groove ja raskaus ovat olennainen osa tätä bändiä. En tiedä onko jompikumpi tärkeämpi, mutta molempia on oltava jotta ollaan tämän bändin toiminnan ytimessä. Jos jotain näiden kahden asian ulkopuolelta haluaa nostaa esiin niin yllätyksellisyys. Biisien sisällä voi tapahtua mitä tahansa, se pitää biisit mielenkiintoisina kuulijalle ja soittajalle.

Olitte keväällä Red Fangin lämppärinä, mikä ainakin periaatteessa toi teille lisää potentiaalisia kuulijoita. Tarkoittaako se sitä myös käytännössä? Millaisia fiiliksiä nämä keikat muuten herättivät?
- Toki tavoitimme varmasti paljon kuulijoita ketkä muuten eivät ehkä meistä olleet aikaisemmin tietoisia ja saattoivat ottaa meidät ns. korvan taakse ja seurailla meitä jatkossa tarkemmalla silmällä. Kyseisten keikkojen mahdolliset positiiviset vaikutukset näkyvät sitten ensi kerralla kun saavumme samaisiin kaupunkeihin ilman ameriikkalaista vetoapua.
- Keikoista jäi erittäin positiiviset tunnelmat. Monta hienoa iltaa, hienoja miehiä ja a-luokkaisen kova pändi tämä Red Fang.

Teillä on vuosia bändihistoriaa (Total Devastation, Kaihoro jne.) myös takanapäin. Onko DDJ se kunnianhimoisin bändi tähän mennessä vai ollaanko tähän tultu sattuman ja ajautumisen kautta?
- En sanoisi että olemme erityisen kunnianhimoisia. Ja ehdottomasti matkalla on ollut monta sattumaa ja käännettä eikä todellakaan mitään suunnitelmallista maailmanvalloitusagendaa. Meillä kaikilla on edelleen muitakin projekteja ja näkisin että kaikkia tehdään puhtaasti soittamisen ilosta eikä toiminta ole erityisen tavotteellista.

Skygodsista on jo aikaa – ollaanko mahdollista uutta materiaalia julkaisemassa lähitulevaisuudessa? Onko muita tuoreita uutisia kerrottavana?
- Soittajavaihdokset ovat hieman jarruttaneet uuden materiaalin syntyä ja täten ihan lähitulevaisuudessa ei julkaisuja ole tiedossa. Uusia biisejä ja riffejä on kyllä jo reenikämpällä kuultu mutta studiota ei olla vielä varaamassa.



Kaikki levynne on julkaistu enemmän tai vähemmän pienillä yhtiöillä. Onko se jo hyväksytty käytäntö vai näetkö teillä olevan mahdollisuuksia isompiin, jopa kansainvälisiinkin kuvioihin? Teidänkin edustamalla musiikinlajilla on olemassa myös jos ei nyt kaupallinen ulottuvuus, niin ainakin metallin saralla näkyvät markkinat.
- Pienemmät yhtiöt mahdollistavat narujen pysymisen omissa käsissä. Se on
ehdottoman hyvä asia. Jos joku isompi yhtiöt meidät haluaisi niin tuskin siitä
kieltäydyttäisiin, mutta en näe sitä mitenkään pakollisena ja oleellisena. Totta on että meidän tyyppinen musiikki on nostanut päätään ja keikat vetävät hyvin yleisöä.

Kysymys on kuluneisuudessaan tylsin ikinä, mutta koska teidänkin edustama genre on jo niin laaja ja saanut vaikutteita useammasta suunnasta, niin se lienee siitäkin huolimatta paikallaan. Eli mitkä koette itse tärkeimmiksi musiikillisiksi inspiraation lähteiksi DDJ:n tyylin valinnassa ja muovautumisessa?
- Omalta osaltani klassiset sludge/doom/stoner bändit toimivat suurena vaikuttajana bändin alkuaikoina. Ja toimivat edelleen. Iron Monkey, EyeHateGod ja Electric Wizard ovat niitä tärkeimpiä nimiä joita voisin nostaa esiin. Unohtamatta muita klassisia kuten Black Sabbath, Led Zeppelin ja ZZ Top. Myös erinäiset elokuvasoundtrackit ovat olleet vaikuttava tekijä varsinkin viimeisinä vuosina.



Kuinka paljon te koette edes edustavanne jotakin genreä? Onko fanien rajoittuneesti musiikkiin suhtautuminen bändille etu vai haitta? Määrittelee teidät nyt sludgeksi, stoneriksi tai yleisimmin metalliksi, niin toistaiseksi se kuitenkin on ollut aika marginaalista musiikkia. Onko teillä käyty bändin sisällä käyty keskustelua musiikin kehittämiseksi jos ei nyt tosiaan kaupallisemmaksi, mutta laajemman kansanosan makuun sopivammaksi? Jos vertaa Skygodsia vanhempaan materiaaliin, niin tietynlaista ilmavuutta siellä on verrattuna aiempiin levyihin. Ja pitääkö musiikin kehittämisen – miten sen haluaakin määritellä – olla itseisarvo tai tavoite sinänsä?
- En koe edustavani varsinaisesti mitään genreä mutta jos meidät täytyy lokeroida niin laitetaan sitten sinne sludge-osastolle. Toki jonkinlainen lokerointi on tässä bändien loputtomassa virrassa paikallaan, että ihmisillä on jotain käryä minkä tyyppistä tavaraa se DDJ tuuttaa.
- En muista että olisimme koskaan sen kummemmin keskustelleet siitä mitä tehdään, soitetaan tai sävelletään. Aluksi päätettiin että tehdään pilvipäille säröistä surinaa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Materiaali on ehkä iän myötä muuttunut ilmavammaksi ihan luontaisen kehityksen kautta. Nyt kun sävellysvastuuta on uusilla miehillä onkin mielenkiintoista nähdä mitä seuraavaksi julkaistaan. Luontainen kehitys on kaiken a ja o. Pakonomainen tarve koko ajan ylittää itseään tai kehittyä johonkin suuntaan kuulostaa minusta vieraalta. Tehdään aina sitä mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta,
välittämättä siitä mitä ihmiset odottavat tai mitä "genreä" me edustetaan.


torstai 10. heinäkuuta 2014

MONO MONO RECORDS: Estottoman garagerockin asialla


Kun jäljitin mainion Seekrets-yhtyeen vaiheita, tuli vastaan hyvinkin kiintoisaa garagerockia julkaissut Mono Mono Records. Jo teoriatasolla kaikki vaikutti lupaavalta: maltillinen julkaisutahti, luotettava tyylillinen linjanveto, formaatit seitsemän tuuman vinyyli sekä kasetti ja kiinnostavat yhtyeet. Ja uppista: muutaman mutkan kautta käpälässä on labelin koko tuotanto!

                                                                                                     


The Toxicsista oli viidakkorumpu paukuttanut häiriintyneen autotallipunkin ilosanomaa jo aiemmin. Livenä kuulemma hyvinkin arvaamattoman trion ulosanti oli odotetun alkukantaista. Neljän biisin kassulla ei tarttumapintaa liiemmin käteen anneta, liekö ollut tarkoituskaan. Toistaiseksi meikäläisen muistikirjoihin yhtye varustetaan merkinnällä ”seurataan tilanteen kehitystä”. Joko kolmikko hyytyy rimputtelemaan keskenään tai sitten joko skarppaamalla tai sitten viimeisetkin estot hylkäämällä saa aikaan jotain merkityksellisempää. Nyt energiataso tahtoo karata biisien ulkopuolelle.

Sen sijaan toisen kasettijulkaisun, Charm Bagsin Rock´n´Roll Spiritin edessä olen tyystin aseeton. Mimmitrio on aloitellut soittohommat jo muissa yhteyksissä, joten nyt ei tarvitse enää oppirahoja maksella muiden kuullen. Charm Bagsin viehätysvoima on siinä pyhässä yhteydessä, johon kuuluu naiivit popsävyt, mutkat suoristava soitto ja sopiviksi annoksiksi pilkottu räyhäkkyys. Seitsemään raitaan mahtuu sekä hellyyttäviä poppiksia että huimaa vauhtia kaahaavia garagepyrähdyksiä. Silti niitä voi arvottaa ihan itsenäisinä biiseinä eikä väkisin survoa omiin genrelokeroihinsa. Hillittömimmillään Charm Bagsissa on jotain samaa viehätysvoimaa kuin japanilaisten garagetyttöbändien estottomassa paukutuksessa. Naiivius ja aggressiivisuus eivät sulje ominaisuuksina toisiaan pois.


Nivaskan suurin suosikki taitaa silti olla First Timesin levy-yhtiölleen nimellään kumartava Mono Mono Ep. Combat Rock Industryn julkaisema debyytti-ep tuli mainioksi todistettua, mutta saman puulaakin pukkaama One Time Thing ehti solahtaa ohi. Mono Monon kuuleminen osoittaa missaamisen vakavaksi erehdykseksi. Yhtyeen riuska ote viittaa punkrockiin, mutta melodiataju on niin pistämätön, että kai tätä power popiksikin saa luvalla kuvailla. Biiseissä on noudatettu sitä hyvää periaatetta, että tutulta saa kuulostaa, kunhan ei suoraan mistään nyysi. Tai jää kiinni. Matsku on ensiluokkaisia ja popnörteillekin uskottavia sikäli, että yhtä hyvin nämä rallit olisi voitu julkaista koska tahansa viimeisen 35 vuoden aikana. Tärkeintä tässä on tietysti silti, kuinka hyvälle mielelle tätä kuuntelemalla tulee. Tämän hetken parasta kuuntelumusiikkia siis.



Itselle puhtaimmalta pöydältä sävelensä tarjoaa The Cattle Thieves. Jossain countryn, punkrockin ja crooner-estetiikan välimaastosta tallusteleva yhtye on ehkä liikaa Amerikkaa intensiivisimpään tehokuunteluun ja biisiorientoitunut lähtökohtani ehkä vähän hankaloittaa uljasta fiilistä maalaavan bändin diggailua. Totuuden nimissä en keksi bändistä kyllä yhtään mitään negatiivistakaan sanottavaa ja solistin miehekästä mahtailua voisi annostella jatkossa isommallakin kauhalla. Ralleista parhaiten tipahtaa vahvoja viboja Seedsin Pushin´ Too Hard -psykegarageklassikosta pyörittävä Laurel Canyon.

Olkaatten siis ystävällisiä ja valitkaa oman makunne mukaan näistä suosikkinne. Ei tarvitse pelkästään tukemisen vuoksi rahojaan sijoittaa, sillä näissä kaupoissa eniten voittaa kuulija. Yhteyttä Mono Monon ystävälliseen henkilökuntaan voi ottaa vaikka täältä.



keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Rockfestarin kuolema? Oho, ruumishan elää vielä!


On tainnut tulla selväksi, että meikäläisen kulutustottumukset ja arvot yleensäkään eivät taida edustaa nykypäivän ihmisen vastaavia. Tämä havainto tuli taas vastaan, kun luin Iltalehdessä olleen kolumnin aiheesta kuinka perinteisten rockfestivaalien aika on ohi. Kansa haluaa elämyksiä ja hyvää palvelua. Ensin tarkoittaa tietysti yleistä perseilyä ja sen jakamista sosiaalisessa mediassa ja toinen ylihintaista ruokaa. Toimittaja perustelee näkemyksensä sillä, että Provinssirock ei taaskaan vetänyt väkeä. Ei siis nuoriso enää halua telttailemaan ja rypemään rokkifestareille. Kaupunkitapahtumat on sitä nykypäivää! (Myöhemmin tuli kyllä ilmi, että Provinssi ylsi tavoitteeseensa, mutta sitä ei kehdannut samassa yhteydessä tietenkään kertoa.)

Myönnetään että ymmärrän pointin, mutta johtopäätös on taas sen sortin hevonkukkua, että korpesi rajusti, vaikka kuinka hyviä falafel-pyöryköitä kylmäkoskelaisessa ravitsemusliikkeessä juuri silloin nautinkin. Maailma muuttuu ja ihmisten tavat totta kai sen myötä. On ymmärrettävää, että enää maakunnan kesäfestarit eivät ole kaupunkilaiselle must, koska tarjontaa on lähempänäkin. Mutta niin kauan kuin on rockista ja populaarimusiikista kiinnostuneita nuoria, on kysyntää myös ”perinteisille” festivaaleille. Nuorena rokkarin alkuna festareiden parhaushan on juuri siinä kuka onnistuu värikkäimmin sekoilemaan telttailualueella ja vielä selviytyy siitä hengissä. Jonkun bändinkin saattaa sivussa nähdä.

Maakunnan old school -festarit eivät kaikki ehkä enää ole aivan yhtä vetovoimaisia kuin takavuosina, se lienee minunkin myönnettävä. Mutta johtuuko se rokkarinuorison muuttuneista tavoista onkin jo aivan toinen kysymys. Hintatason nousu, tarjonnan pirstaloituminen ja esiintyjien kiinnostavuus kaikki yhdessä vaikuttavat asiaan. Ja aika moni muukin asia. Tämän dilemman ratkaisemiseen johtavista vihjeistä tarjottaisiin varmasti muutakin kuin papukaijamerkki.

Tähän asti tekstiä ymmärsin mitä ajetaan takaa, vaikka ajatusmalli olikin citypiipertäjän hömpötystä. Mutta kun toimittaja väitti tämän kehityksen lopettavan koko entisenlaisen festarikulttuurin Suomessa, niin rohkenen älähtää. Ilosaarirock on esimerkiksi liian kaukana eikä pelkkä hyvä fiilis riitä vetämään väkeä. Miten sitten on selitettävissä, että tapahtuma on lähes joka kerta loppuunmyyty? Ja aika uskalias väite ryhtyä aliarvioimaan ohjelmaa, jossa on Haimin, Alice In Chainsin ja Portisheadin kokoisia ihan hei maailmanluokan artisteja. Jotain on ymmärretty myös väärin, jos hyvä fiilis ei yksistään riitä takaamaan onnistunutta tapahtumaa. (Ja Joensuukaan ei ole kaikkialta kaukana: uskokaa tai älkää, mutta musiikin kuuntelua harrastetaan myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.)

Tästä kappaleesta tulisi pitkä ja polveileva, jos kävisin läpi kaikki ”vanhalla konseptilla” järjestettävät festivaalit, jotka kumma kyllä pärjäävätkin. Tai muistelemaan mitkä kaikki kaupungissa järjestettävät tapahtumat ovat kyykänneet pankrotin otettua luulojen lisäksi myös rahat pois. Yleistäminen yhden heikosti menestyvän – tai sellaiseksi uskoteltavan - tapahtuman kautta ei varmasti ainakaan tule parantamaan alan kehitysnäkymiä, kun oikein lehdessä lukee, että eipä kannata tulla, kun on niin aneeminen fiilis.

Totta kai nyt eletään murrosvaihetta ja taloudellisia takaiskuja tuntuu satelevan kohtuuttomasti. Mutta tällaisen tappiomielialan lietsominen ja vastakkainasettelun tekeminen on paitsi lyhytnäköistä myös vastenmielistä.

Ylipäätään ennustusten tekeminen on riskibisnes. Opin itse sen viimeistään siinä vaiheessa, kun vahvasti keskinkertaisena pitämäni Green Dayn American Idiotin arviossa epäilin, että nyt loputkin naamanvääntelypunkkarit unohtavat bändin. Mitäpä siitä jos toistakymmentä miljoonaa muuta ihmistä levyn ostikin...?
 

torstai 5. kesäkuuta 2014

”Kuuletko kuinka koko kosmos soi?”



Kun musiikkia kuuntelee paljon tai liikaa, alkavat kiinnostuksen rajat laventua kummasti. Hyväkin musa menettää merkitystään, kun sitä tehdään samanlaisista lähtökohdista tai tyylin konventioita haastamatta. Minut tuntevat ovat hyvin perillä huonon musiikin harrastuksestani, joka puhdistaa korvia tehokkaasti. Joskus harvoin kuitenkin törmää tapauksiin, jossa kova laatu yhdistyy erilaiseen asenteeseen tai tyystin freesiin ajattelutapaan. Tällaisen kultakaivoksen äärelle päästessään ei tahdo saada tarpeekseen.

Jukka Nousiainen on itseopiskellut muusikko, joka parhaiten tunnetaan Räjäyttäjien arvaamattomana keulahahmona. Räjäyttäjistä ja heidän, öh, räjäyttävistä keikoistaan (ja toki onnistuneista tallenteistaankin) on kirjoitettu syystäkin paljon. Jukka on muutenkin aktiivinen muusikko, jolla on tekemiseensä samanlainen ote kuin Kari Peitsamolla 70-luvulla. Kaikkea voi ja pitää kokeilla. Kokeilevuus ja aktiivisuus ovat huomattavasti tärkeämpiä määreitä kuin tuotteen viimeistely. Kasetteja rakastavan tee-se-itse-miehen kaikkia virityksiä en ole kuullut eikä ole tarvekaan, mutta soololevyksi laskettava Huonoa seuraa kasetti-LP on niin mykistävän upeaa kuultavaa, että muutama rivi on tarpeen.

Päällisin puolin mies tuntuu vain rämpyttävän akustista kitaraansa, lainailee tutuista standardeista riffin sieltä, melodian tuolta, mutta saa kaiken kuulostamaan niin uniikilta, että sellainen ei levy-yhtiön tuotantopalavereissa onnistuisi. Sovitukset ovat karuja ja tekniseltä katsantokannalta tarkasteltuna varmasti keskeneräisiä. Itse kappaleet sen sijaan ovat enimmäkseen täysin lyömättömiä.

Periaatteessa resepti on hyvinkin perinteinen: laulujen tekstit ovat vilpittömiä, joskus suorastaan raadollisen avoimia ja kappaleiden koukkuihin on helppo jäädä kiinni. Vaikka artistin tulkinta joskus meneekin överiksi, on musiikista riisuttu ironia ja laskelmointi. Eli vähän niin kuin Risto, mutta Hurriganes-rockista ponnistaen. Monesti kuulee bändien keulivan sillä, kuinka he tekevät musiikkiaan vain itselleen ja jos siitä joku tykkää, niin se on toisarvoista. Huonoa seuraa OIKEASTI kuulostaa siltä kuin nämä kappaleet olisi puolihuolimattomasti vain tehty pois kuleksimasta ja sillä selvä.

Liika analysointi on silti turhaa, koska nämä Jukan laulut edustavat musiikkia puhtaimmillaan, irrotettuna kaikesta sitä ympäröivistä ulottuvuuksista. Silti Jukan soolon kutsuminen epäkaupalliseksi on kukkua sekin, sillä rakenteeltaan laulut ovat perinteitä noudattavia pop-iskelmiä joskus tekstitystyyliä myöten. Juuri tuo ulkopuolisuuden ja puhtauden yhdistelmä erottaa tämän tuotoksen monesta muusta hyvästäkin äänitteestä.

Ja joo, saahan tämän julkaisemiseen kasettina suhtautua elitisminä, mutta ymmärtääkseni sama materiaali ollaan julkaisemassa myöhemmin sekä CD:llä että LP:llä. Toivottavasti ainakin, sillä tämän tason matskun ei soisi jäävän harvojen perseiltäväksi. Etenkin nimikappaletta ja otsikon lainauksen sisältävää Meneehän se aika tässäkin -viisua olen diggaillut aivan pöljänä.

Jukan muista bändeistä voi samaan syssyyn suositella ainakin Hullu ja Haisi -kokoonpanoa, jossa hän musisoi tyttöystävänsä Sinin kanssa ainakin teoriassa kantrisesta katsantokannasta käsin.



maanantai 28. huhtikuuta 2014

The Seekrets - Erittäin salainen

Nykyajan uskomuksen mukaan kaikki maailman informaatio löytyy netistä. Vanhan änkyrän skeptismi tuli toteen näytetyksi, kun yritin selvittää mikä kumma on The Seekrets, jolta tuli viime vuoden lopulla Blast Of Silencen julkaisema splittiseiska toisen autotalliyhtyeen, hieman enemmän protoelektroon nyökkäävän Lazardsin kanssa. Koska lumoavasti rämisevä, naiivisti ilakoiva garagerockyhtye jäi kaikesta tiedonmetsästyksestä huolimatta mysteeriksi, täytyi asiasta ottaa selvää ja tehdä haastattelu. Siihen ystävällisesti vastasivat The Seekretsin perustajajäsenet, sisarukset Aiju ja Sara.



Kuvat: CHRZU ja Sampo Arpalahti

Kertoisitteko lyhyesti Seekretsin syntyajatuksesta, ketä yhtyeessä soittaa ja mitä näette yhtyeen tähän mennessä merkittävimmiksi saavutuksiksi?
Aiju: Seekretsissä soitti aluksi vain minä (kitara ja laulu) ja mun sisko Sara (urut ja laulu). Ei meillä ollut rumpalia, kun ei me tunnettu ketään joka ois suostunut. Soitettiin muutama keikkakin kahdestaan. Ne oli varmaan tosi kummallisia keikkoja! Tarkoituksena oli tehdä rätväkkää rokkenrollia, mutta aluksi se oli jotain ihan muuta. Uudempi tuotanto on kyllä varmaan sellaista, jota aluksi ajateltiin.
Jossain vaiheessa saatiin rumpaliksi yksi poika, mutta sitten sen tyttöystävä sanoi ettei meidän kanssa sovi soittaa. Meillä oli keikka sovittuna seuraavalle viikolle, ja tuli kiire saada uusi rumpali niin otettiin mun poikaystävä Teemu. Sit kun se oli hyvä niin sai jäädä.
Sara: Teemu on päälle myös kiva. Sikski se sai jäädä.

Itselleni musanne tuo mieleen sen 90-luvun ajanjakson, kun garagerock tuli suomalaisen vaihtoehtomusaskeneen Thee Ultra Bimboosin ja Larry & The Lefthandedin myötä. Tietysti ennen kaikkea musiikillisesti, mutta myös estetiikan ja asenteen puolesta. Näettekö itse tällaisia yhtäläisyyksiä? Miten ylipäätään itse olet löytäneet sen musiikin, jota Seekretsin riveissä soitatte?
A: No kuuntelin kyllä ysärillä Bimbooseja ja Lärppiä, että saattaa ne sieltä kuuluakin! Muita ton ajan suomalaisia suosikkibändejä oli Sweetheart, Karkkis, Keuhkot ja Liimanarina. Muita bändejä, jotka on saattaneet vaikuttaa on Micragirls, The Cramps, The Mummies, Joy Division, Frankie Stein and His Ghouls, The Shaggs ja Misfits.
S: Toki kaikki kuunneltu (hyvä) musiikki vaikuttaa, ja jossain kohti on tietoisestikin muistaakseni haluttu viitata jollakin ratkaisulla johonkin bändiin, mutta kuiteski mun mielestä mitä ollaan tehty niin yleensä pyritään saada se kuulostamaan Seekretsille. Rariosta me kai alunperin on rokkia kuultu.
A: Joo Räkärodeosta tietty.

Teidän nimi tuntuu olevan todella kuvaava Seekretsille, sillä ihan äkkiseltään teidän bändistä ei hirveästi infoa netissäkään liiku. Esimerkiksi tieto, että teiltä on tullut ennen Lazards-splittiseiskaa kaksi omaakin seiskatuumaista oli itselleni aivan uusi! Onko salamyhkäisyys tyylikeino vai oman ja yhteistyökumppaneiden työtahdin seurausta?
A: Pyritään pitämään kyllä kaikki hommat salaisina. Treenien kellonaikaa ja sijaintiakaan ei kerrota muille bändiläisille suoraan, ilmoitan aina jollain salaisella keinolla niin kuin Metro-lehden tekstaripalstalla jollain koodatulla viestillä.
S: Varmaan kanssa se vaikuttaa, että 2/3 bändistä on numerovammaisia. Ei me edes tiedetä, monta levyä on tehty.



Teillä ymmärtääkseni on ja on ollut muitakin bändiprojekteja?
A: Soitin aiemmin rumpuja sellaisessa bändissä kun The Splits. Nykyään soitan rumpuja Charm Bagsissa, jonka kasetin Mono Mono Records julkaisee toukokuussa. Jotain keikkojakin on sovittuna.
S: Unelmissa ja aikeissa vaan. Rumpali soittaa tätä nykyä ainakin TheToxicsissa.

Paitsi että tunnuttu toimivan matalalla profiililla, niin myös tekemisen tahti tuntuu olevan aika verkkainen. Johtuuko se ajankäytöstä, siitä että The Seekrets ei ole priorieettilistan kärjessä vai siitä, ettei teillä ole tarvetta rivakampaan puuhasteluun? Tällaista musaa ei tosin kukaan muukaan taida tehdä uraorientoituneesti hampaat irvessä...
A: Seekrets on ollut vähän hiljaisella liekillä kaikenlaisten käytännön ongelmien takia. Asuttiin yhteen aikaan eri kaupungeissa, ja sit on ollut työasiat tiellä eli yksillä päiväduuni ja toisella yötyö ja iltavuoro, ja sit on kaikkia muita bändiprojekteja ja nyt sitten vielä saatiin muksu ton rumpalin kanssa, joka tietty vähän hankaloittaa treenaamista kun pitää aina hankkia lapsenvahti.
S: Kyllähän siihen vähän vaikuttaa sekin, ettei taideta olla niin tyrkkyjä, että ite yritettäis minneen keikalle ängetä. Lähinnä mennään kun joku pyytää, jos sattuu sopivat ajat just Aijun mainitsemien seikkojen suhteen. Aika rientää, ja kiirettä ei sillai.

Teet Aiju itse myös graafisen alan töitä sekä sarjakuvia. Kuinka läheisesti musahommiin liittyvä estetiikka yhdistyy muihin taiteellisen puolen näkemyksiisi? Etenkin garagerockissa monille se 60-luvun staili tuntuu olevan jopa tärkeämpää kuin itse musa jos nyt vähän halutaan liioitella...
A: Oon tehnyt ite kannet kaikkiin noihin meidän seiskoihin. Toi visuaalinen puoli on kyllä kans sellainen juttu, että ois kiva jos ois enemmän aikaa panostaa siihen. Yks musavideo tehtiin Teemun kanssa tohon Surfing Cop -biisiin. Olis hauskaa jos ehtis tehdä lisää mutta tuskinpa sitä aikaa tulee mistään lisää.



Olette käyneet soittamassa muutaman keikan myös Saksassa. Oliko teidän musaa levinnyt jo etukäteen sinne vai lähdittekö ihan sokkona reissuun? Millainen vastaanotto oli? Paljonko olette soittaneet ylipäätään keikkoja Suomessa?
A: Joo, oli tosi kiva reissu kyllä! Oltiin Bad Ceasarsien kanssa siellä. Ihan kohteliaasti ne saksalaiset kuunteli, mutta ei siellä mitään kirkuvia teinilaumoja näkynyt eikä kukaan heitellyt pikkuhousuja lavalle.
S: Oltaisko me Suomessa joku kakskyt soitettu. Ei oo tullut pidettyä kirjaa, en edes muista millon ne ekat kekkuloinnit tapahtui. Joskus 2008 ehkä.

Vaikka edellä olen korostanutkin, että olette Seekretsin kanssa puuhastelleet hissuksiin, niin teillä on varmasti silti jotain tulevaisuudensuunnitelmia tai tavoitteita? Onko tarkoitus aktivoida bändiä vai onko juuri tämä tekemisen tahti just sopiva?
A: No jaa, ei meillä kyllä mitään ihmeellisiä suunnitelmia oo! Olis kiva jossain vaiheessa äänitellä noita uudempia biisejä. Ja sit on ollut puhetta spektaakkelimaisesta spiritismi-keikasta, jossa esineet leijuis ja me soitettais mutta saas ny nähdä... 
S: Oishan se hauskaa olla aktiivisempi, mutta tosiaan nämä kaikenmaailman aikataulut ja elämät tässä ei kaikki niinkään kiusana vaan tapahtumassa. Onneksi tuskin hajotaan henkilökemiallisiin ristiriitoihin, ja toivon mukaan elämiset jatkuu.
A: Se on ollut suunnitelmana ja tavoitteena, että sit kun toi meidän lapsi oppii soittamaan tamburiinia tai jotain helistintä, niin sen vois ottaa mukaan treeneihin. Vauvana se olikin pari kertaa mukana, laitettiin sille kuulosuojaimet päähän ja se nukkui kopassaan treeniksen nurkassa samalla kun me soiteltiin. 


torstai 17. huhtikuuta 2014

Levynarkkarin arkipäivää: Itsepetosta ja hyviä selityksiä


Vaikka blogini nimi saattaa kuulostaa kornilta, niin ihan ilman syytä en nimeä valinnut. Musiikin kuuntelu ja levyjen säännöllinen ostaminen aiheuttavat myös addiktiota. Joskus se saattaa saada koomisiakin muotoja. Tai pikemmin on se joskus järkevääkin puuhaa. Mutta lähtökohtaisesti tämä harrastus ei toimi älyllisin perustein. Hupaisaa on seurata itsensä syyllistyvän kerta toisensa jälkeen suoranaiseen itsepetokseen, kun ostoksia pitää itselleen jotenkin perustella. Henkilökohtaisesti ongelma ei sinänsä ole akuutti, koska ostokset harvoin suuriin summiin yltävät. Siitä voidaan kyllä käydä keskustelua, kuinka tarpeellisia ne edukkaat ostokset ovat.

Mistä päästäänkin ensimmäiseen selitykseen. Tarvitsenko minä tämän äänitteen? No, en todellakaan. Mutta mitä pienessä, lähes velattomassa mökissä asuva keski-ikää lähestyvä lähes paheeton hampuusi lähipiireineen juoksevien kulujen ja välttämättömyystarvikkeiden lisäksi todella tarvitsee? Vaikka vuosituloni vastaavat keskimääräisen palkansaajan kolmen-neljän kuukauden tiliä, niin ei tässä nälkää ole tarvinnut nähdä. Silti nurkissa pyörii kaikenlaista roinaa, jota ei kukaan varsinaisesti hyvään elämään TARVITSE. Miksi siis levyjen ostamista pitäisi perustella tarpeella? Ei ainakaan nyt, kun äiti ei ole enää lannistuneesti huokaamassa, että eikö ne levyt jo riitä?

Yleisin syy ostopäätöksiin on tietysti mallia Sulo Vilén. Kun halvalla saa, niin onhan se pöljän puuhaa olla kiinnostavaa tai jopa hyvää levyä ostamatta. Ja jos totta puhutaan, niin levyhankinnoissa suurin harmistuksen aihe on ylivoimaisesti se, että äänitteen on pähkäilyn jälkeen jättänyt ostamatta. Yhden unettoman yön jälkeen pitää samaan paikkaan ravata uudelleen vain huomatakseen, että joku muu on tehnyt hyvät kaupat. Sekös vituttaa. Omaa tyhmyyttään jäi taas tärkeä levy saamatta.

Edellisen selityksen lähisukulainen on puolestaan levyluetteloiden ja muun informaation ansiosta yleistynyt ”tää on oikeasti arvokkaampi”. Eli vaikka ihan polkuhinta ei olekaan kyseessä, niin säästöä tulee silti, koska hintatietoisempi myyjä olisi pyytänyt enemmän. Tässä on vaarana se, että tulee ostettua sellaista tavaraa, jota ei sitten tulekaan kotona rajusti kuunneltua. Kriteerinä hinta ajoi laadun edelle. Tai sitten uteliaisuus voitti suhteellisuudentajun. Musiikki voi olla myös kiinnostavaa, vaikka sitä ei tulisi juurikaan kuunneltua. Silloin ei tietysti levyä tarvitsisi ostaa, mutta kuten sanottua, eihän tässä järjellä pelata. Tässä hävettää tietysti se, että levyn arvottaa sen markkinahinnan eikä sisällön mukaan. Se on ilmiö jota inhoan. Asiasta on tullut avauduttua ennenkin.

Viime aikoina on käyttöön iskostunut myös motto ”tätä en ole ikinä nähnyt”. Se naurattaa itseänikin, mutta ei se ole iskulauseen lipsauttelua lopettanut. Koska tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun harvinaisen julkaisun saa käpäläänsä, alkaa epäillä pitäisikö tilaisuus hyödyntää. Musahulluille on itsestäänselvää, että totta kai pitää. Mutta ensin pitäisi tyynesti käydä mielessään ajatusprosessi, tuleeko tätä levyä niinkään kuunneltua vai vaan ihailtua hyllyssä. Mistä pääsemmekin jälleen edellisen kappaleen problematiikkaan. Niitä ostettuja levyjä pitäisi kuunnella eikä ihailla hyllyssä. Mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Sen verran itseä on hakattava selkään, että aika harvoin olen tällä perusteella lopulta ostopäätöstä tehnyt, mutta huulilta lausahdus on päässyt monesti.

Kaikki nämä tilanteet pätevät käytännössä käytettyjä levyjä – joita hankkimistani äänitteistä valtaosa on – ostaessa, mutta onnistuu se itsensä huijaaminen modernimminkin. En ollut pitkään aikaan tilannut ns. veroparatiisimaiden nettikaupoista levyjä ja tauon jälkeen tulkitsin sivuston väittävän luottokorttiani epäkelvoksi. Sitä sen ei pitänyt olla, joten pitkän tauon jälkeen ajattelin ottaa selvää, onnistuuko tilaaminen silti. Ihan siis vain kokeeksi klikkasin ostoskoriin hyllystä puuttuvan Black Keys -levyn. Ja kyllä! Ihan toimiva kortti tuntui olevan. Eikä sitten kukaan vie iloani kertomalla, että asian olisi voinut selvittää tuotetta ostamattakin.

Lopuksi kannattaa muistaa loistavasta Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvasta tuttu aforismi, jota lupaan käyttää jatkossakin: ”Kysehän ei ole siitä kuinka paljon minulla on levyjä, vaan siitä kuinka paljon minulta niitä vielä puuttuu.”



sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

THE HEARTBURNS: Ei närästyslääkkeitä, kiitos!


Niin paljon kuin pidänkin Kakka-Hätä 77:stä, Pää Kiistä + niistä puolesta tusinasta muista pumpuista, itselleni läheisin Teemu Bergmanin ansiokkaalla tahdilla perustamista punkrock-yhtyeistä on aina ollut The Heartburns. Itse pääsin hyppäämään kelkkaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneellä Retard On The Runilla -ep:llä, joka yhä edelleen on se tärkein tämän sekalaisen seurakunnan levyistä. Tajuton tempo yhdistettynä pistämättömään (ja näköjään myös ehtymättömään) melodiatajuun iski niin lujasti päin pläsiä, että seiskaa piti pyörittää jatkuvasti. Paskat soundit vain alleviivasivat bändin asennetta – korulauseita oli turha odottaa.

Into pikemminkin piukkeni esikoisalbumi Fucked Up In A Bad Waylla, joka jää ikiaikaisesti aikakautensa parhaimpien punkkilevyjen kaanoniin. Epätoivo, vitutus, alkoholismi ja välinpitämättömyys eivät tee kenenkään elämästä suoranaisesti hohdokkaampaa, mutta punklevyn polttoaineena ne ovat parhaasta päästä.

Keikalla nähtynä bändi jätti itsestään hämmentyneen vaikutelman. Bergmanin sekava presenssi saattoi tuottaa entistäkin aggressiivisempaa mättämistä, jossa saivat biisien lisäksi osansa myös muut jäsenet. Keikat eivät aina olleet parhaita mahdollisia (alleviivattakoon että niitäkin oli) , mutta aitoja siinä mielessä, että ne heijastivat porukan kulloistakin kuntoa. Ja ne välispiikit: ”Onks hei kukaan teistä impannut poloniumia?” on suurin piirtein paras mahdollinen kommentti uutiseen venäläisten myrkyttämästä loikkariagentista.

Joku markan sosiologi vetäisi jo yhtäläisyysviivoja punkin syvimpään olemukseen, kun DIY-asenne tuotti juuri sellaista jälkeä kuin huvitti. Vaaran tunnettakaan ei puuttunut. Onneksi olen sentään itse päässyt moisten jonninjoutavuuksien yli. Heartburnsissa parasta on ollut suoraviivainen asenne rockin soittoon. Se kuitenkin on ainoa mikä ratkaisee. Tai no, hyviä biisejäkin tarvitaan, mutta ne bändillä on aina olleet hallussa.

Tämän jälkeen suhteeni Heartburnsin tuotantoon vähitellen viileni, mutta niin se kylmeni bändin jäsenilläkin. Bergmanin myöhemmät vaiheet ovat laajalti dokumentoituja ja kitaristi Lassen aikaansaannokset mm. Hero Dishonestissa ovat nekin alan ihmisille tuttuja. Myöhemmät levyt ovat enimmäkseen hyviä, mutta sama raivopäinen polte niiltä ei enää ensimmäisenä hypi silmille. Ei, vaikka esimerkiksi kakkoslevy Fixin' To Diella soundit ovat pelkkää piikkilankaa. Viimeksi näkemäni keikka Tampereen Klubilla muistaakseni Dwarvesin lämppärinä oli sen sijaan ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni heikko esitys. En taida ottaa hirveää riskiä väittäessäni, että tyyppejä kiinnosti enemmän illan päätähden kuin oma keikka.



Kaiken tämän jälkeen tieto Heartburnsin uudelleenaktivoitumisesta herätti varovaisen toiveikkaita fiiliksiä. Ja kyllä! Uusi seiskatuumainen Cold Hell Below vahvistaa taas vanhan rakkauden. Etukäteen kuultu nimibiisi lupasi paljon eikä turhaan. Sitäkin lujimmin iskee b-puolen avausraita Not A Pretty Sight, joka on bändin uran parhaimpia ralleja. Siinä on – herra isä! - jopa kuultavissa jonkinmoista uudistumista. The Heartburns kun on hyvällä tavalla pyörittänyt samoja teemoja, biisirakenteita ja melodiakulkuja koko olemassaolonsa ajan.

Yhtyettä seuranneet tietävät, että yksi seiska tuskin muuttaa Heartburnsia paljoakaan aktiivisemmaksi, mutta jotenkin mieltä jo lämmittää tieto, että vanha suosikkiyhtye on ainakin nimellisesti hengissä ja hyvässä hapessa.

Aloittelijoille tiedoksi, että täydellisen punkrockbiisin voi tehdä vaikka näin:



(Ai niin, uskoisitteko että Teemu on mukana jälleen uudessa virityksessä? Kytänsoittajien tulevalta splittiseiskalta löytyy biisi nimeltä Töölö palaa ja kuolee. Ja kyllä, sekin on aivan rautaa.)

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Black metal: Rockin viimeinen kapina?


Nykypäivänä hyviä musadokkareita tehdään siihen tahtiin, että satunnaisen laiskasti sceneä seuraavalta jää väliin takuuvarmasti vaikka mitä mielenkiintoista. Kotimaiseen black metalliin pureutuva Loputon Gehennan liekki oli sen sijaan sen verran kutkuttava tapaus, että se piti hankkia lapaseen hetimiten dvd:lle ilmestyttyään. Ja olihan se. Semmoinen... ajatuksia herättävä. Aikoinaan musiikinlajiin kovasti tykästyneenä ja siitä tiettyjen 90-luvun tapahtumien myötä aatteellisesti vieraantuneena se kiinnosti sekä katsauksena menneisyyteen että nykyisyyteen.

Jos Sami Kettusen ohjaamaa dokumenttia tarkastelee matkana suomalaisen black metallin sielunmaisemaan, sen parempaa katsausta siihen ei voi juurikaan saada. Puhuvat päät saavat oikeaoppisesti horista mitä sylki suuhun tuo, mutta kaikilla musiikinlajin sanoma on yhtenäinen. Kaiken on lähdettävä satanismista. Black metal vetää puoleensa musiikkia filosofisesti tutkailevia ajattelijoita, mutta myös pelkkiä latvakakkosia sekä poliittisia opportunisteja, jotka käyttävät pahuuteen profiloitunutta musiikkia keppihevosenaan ihan muihin pyrkimyksiin.

Mutta kun takakansitekstissä luvataan dokumentin olevan myös johdatus suomalaisen black metallin historiaan, niin silloin on pakko älähtää. Genren kehityskulkua ei valoteta millään tavalla, musiikki itsessään jää taka-alalle eikä esimerkiksi alan merkkiteoksista hiiskuta sanallakaan. Impaled Nazarenen poissaolo on raskauttavin ongelma, mutta alkuvuosilta puuttuvat myös Archgoatin ja Black Crucifixionin kaltaiset itsestäänselvyydet. Nykytekijöistä huomio kiinnittyy ainakin puoleentusinaan puuttuvaan olennaiseen nimeen. Ensimmäisen aallon tekijöistä mukana on vain Beherit ja senkin alkutaival käydään läpi hetkessä. Tämä ei toki olisi ongelma, jos dokkarin olisi tarkoitus olla vain musiikinlajiin esittely yleisemmällä tasolla.


Keskustelua herättää varmasti se, mitä sankarit Loputtomassa Gehennan liekissä oikein suustaan päästelevät. Jo trailerissa hilpeyttä on herättänyt kännipäissään kärisevä Azazelin Miikka, jonka jutut ovat samaa tasoa toki selvinkin päin. Silti komiikan absurdeimmalle tasolle noustaan, kun suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut Goatmoonin Jaakko sylkee juutalaisvihaansa. Inspiraatiota tälle on jouduttu hakemaan jostain ihan muualta kuin nykymaailmasta.

Minusta dokumentin tärkein tehtävä on juuri black metalliin vihkiytyneiden ihmisten mielenmaiseman avaaminen. Jotkut pystyvät siihen paremmin, toiset heikommin. Paras kiteytys black metallista on Satanic Warmasterin Laurin määrittely, että mustan metallin olla kaikkea yhteiskunnan vierastamaa ja jopa pelkäämää ajattelua ja toimintaa. Sen pitää edustaa vaaraa ja pahuutta. Mutta niin kuin kaikessa poliittisuuteen viittaavassa toiminnassa, meitä on moneen junanvaunuun. Päissään hautausmailla tehty ilkivalta ei suoranaisesti ole vihaa kristinuskoa vastaan, vaan jälkikäteen paremmin päin selitettyä kännihölmöilyä.

Alan ihmisten viha poliittisia vastustajia eli punkkareita kohtaan näyttäytyy dokumentin valossa paradoksaaliselta. Kun kuuntelee Barathrumin Jannen muisteloita hupsuimmista sattumuksista, niin kaiken sekoilun keskeltä paistaa läpi ilkikurinen anarkismi, halu herättää kaaosta. Ei tavattoman vieras ajatus punkin toimintatavoille. Yhteistä on myös selkeästi ilmaistu halu pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella ja olla mukautumatta sen sääntöihin. Mutta aatteen häilyväisyydestä kertoo, että inhosta kristinuskoa kohtaan syntyneen musiikin edustajat ovat valmiita tarvittaessa liitymään kristittyjen joukkoon taistelussa islamia vastaan. Että aika halvalla meni sekin aate. Ja juuri islamia vihatessaan satanistit jakavat saman vihollisen esimerkiksi sisäministeriön ja suojelupoliisin kanssa. Eli se siitä yhteiskunnan ulkopuolella olemisesta.

Tällainen kukkahattusetä myös ihmettelee missä black metallin kehityskulun vaiheessa kansallissosialismi astui mukaan, kun se ei siihen alkuvuosina kuulunut. (Niin, se edustaa sitä tavallista ihmistä shokeeraavaa ajattelua, mutta black metallin ajatusmaailman se on lisätty tarkoitushakuisesti jälkeenpäin. Ja voiko tämän logiikan mukaan black metalliin yhdistää mitä tahansa aatetta, kunhan se järkyttää tavallista pulliaista?) Mutta lopultakin dokumentin suurin ansio on muistuttaa mistä rock'n'rollissa on laajemmin kyse: ulkopuolisuudesta.

Rock ei voi olla uskottavaa jos se on sidoksissa vallitsevan yhteiskunnan normeihin. Valtion rahallinen tuki, avoin poliittinen toiminta, hyväntekeväisyyskonsertit, rockartistien palkitseminen gaaloissa ja koko kansan hyväksyminen ovat huolestuttavia ilmiöitä jos puhutaan rockin perimmäisestä olemuksesta. Rockmusiikki kaikissa muodoissaan on vahvinta silloin, kun se tarjoaa oman maailmansa normiyhteiskunnan ulkopuolella välittämättä sen säännöistä. Siksi se on parasta mitä sosiaalisesti rajoittuneet ja muut päähänpotkitut voivat harrastaa. Loputon Gehennan liekki osoittaa, ettei black metal ole pelkästään maailmankatsomus, vaan se on myös rock'n'rollin syvin ydin. Rockin tarkoitus on säikyttää vanhempia ja black metal on vielä niitä harvoja keinoja tehdä sitä.

Alla linkit vielä kahteen suomalaisen black metallin ensimmäisen aallon puhutuimpaan keikkaan. Beherit Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992 (sianpääperformanssi alkaa ajassa 21:55) sekä Impaled Nazarene Hämeenlinnan Giants Of Rockissa saman vuoden heinäkuussa.