keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Joteskii ihanaa


Välillä tuntuu, että levy-yhtiöitä pitää moittia ihan viran puolesta, kun ne tekevät kumminkin aina kaikki väärin. Rahanahneita ovat ja huono makukin niillä on. Mutta pitäisi aina muistaa myös kehua niitä, jotka sen ansaitsevat. Kun miettii suomalaista vaihtoehtokenttää ja sen tekijöitä, niin eipä olisi varaa valittaa: Ektro, Helmi-levyt tai Svart Records tekevät kaikki paitsi johdonmukaista myös äärimmäisen laadukasta jälkeä. Näiden ohi tekisi mieli vielä sijoittaa levy-yhtiö, jonka kutsuminen levy-yhtiöksi on jo suorastaan mahtipontista. Mutta koska sen toimenkuvaan kuuluu äänilevyjen julkaiseminen, niin näillä mennään. Olkaa hyvä, Joteskii Groteskii.

Valehtelisin jos väittäisin, että pidän kaikista Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuista. Aika moni niistä kuuluu kategoriaan, jossa arvostus on kova, mutta kuuntelu maltillisempaa. Se on sivuseikka, sillä tässä yhteydessä taiteellinen vapaus ja DIY-toimintatapa ovat ehkä totaalisinta näkemääni. JG-moguli Nike on julkaissut mm. Läjä Äijälän arkistoista kaivettua elektrosuhinaa, Polite Forcen ysäripunkpoppia ja Terveet Kädet -koulukunnan hardcorea yhdestä näkökulmasta hienosti tutkivan Haistelijoiden materiaalia. Puulaakilla ei ole virallista jakelijaa, se ei käytännössä mainosta tuotteitaan eikä sitä juuri tunneta puljun pyörittäjän kaveripiirin ulkopuolella. Pitkin hampain on nyttemmin myönnytty sentään käyttämään sähköpostia. Miten sitten on mahdollista, että osa levyistä on loppuunmyytyjä ja monia muitakin myyty määriä, joilla pääsisi heittämällä minä tahansa viikkona Suomen viralliselle listalle jos myynti tapahtuisi ns. oikeiden kanavien kautta. Jaa-a.



Osansa on varmasti ihailtavalla kauppaamistekniikalla, joka ulottuu keikoista omakätiseen tuotteiden kauppoihin kiikuttamiseen. Toinen selitys on vaikeamman määriteltävä ajatus siitä, että kaikelle sielulla ja sydänverellä tehdylle musiikille löytyy ottajansa. Musiikillisesti JG:n äänitteiden välillä yhtäläisyyksiä on niukalti ja tuskin vielä sellaista levynkeräilijää sentään on, joka olisi näin undergroundista ponnistavan tekijän kohteekseen valinnut. Mutta peräänantamattomuus ja usko oman tekemisen mielekkyyteen ovat tekijöitä, jotka palkitsevat aina. En usko, että jos Nike joskus lopettaa levyjulkaisutoimintansa (korostetaan nyt varmasti tarpeeksi selkeästi, että toivottavasti ei), hän lähettää siitä katkeria lehdistötiedotteita.

Vaikka kansallista julkisuuskynnystä ei ole vielä ylitettykään, on Joteskii Groteskiin tuoreimman julkaisun, protobluesporukka Panssarijunan LP:n Haistoin kerran näätää saavuttama orastava kiinnostus osoitus siitä, että tällaiset tekijät löydetään aina. Ennemmin tai myöhemmin. Mutta koska se ei ole toiminnan päämäärä, siitä ei tarvitse tuntea paineita. Ansaitusti tämä vinksahtaneelta pelastusarmeijan soittokunnalta kuulostava yhtye on noussut jopa hipsterikansan huulille. Se on kiinnitetty mm. tulevan kesän Flow-festivaaleille. Kun JG pari vuotta sitten julkaisi Panssarijunan ensimmäisen seiskatuumaisen, koko bändiä ei enää ollut olemassakaan. Uskallan väittää, että jos Nike ei olisi tuota kolmen biisin ep:tä julkaissut ja siten saanut ns. pään auki, niin bändin kuulijakunnan olisi voinut laskea yhden käsiparin sormilla.

Ai että mitä minä pidän Panssarijunan LP:stä? Se on romuluisessa ehdottomuudessaan ihan mahtava. Mutta totta kai se seiskatuumainen oli parempi. Tai oikeastaan ennen sitä tullut itse poltettu, epävirallinen CR-r...


torstai 2. toukokuuta 2013

Hyvä paha rock´n´roll


Kuka myi kapinan, kyseli Korroosio laulussaan aikoinaan. Lohdulliselta tuntuu, että joku sen on 2010-luvulla ostanut takaisin. Pää Kii -yhtyeen Teemu Bergmanin vierailu Arto Nybergin talk show´ssa uutisoitiin suhteettomasti, vaikka artisti oli vain oma itsensä. Tällaisina yleisenä mielensäpahoittamisen aikoina tahattomasti ja olemattomasta syystä herätetty pahennus palauttaa uskon, että rockmusiikilla on vielä jotain normaalia päiväjärjestystä järkyttävää voimaa.

Paljon mielenkiintoisempi tapaus sen sijaan on tamperelaisen punkrock-yhtye Nyrkkitappelun julkisuuden haltuunotto. Siinä nimittäin ei ole mitään sattumanvaraista, vaan räväkät lausunnot ja yleinen kukkoilu on tarkoin harkittua. Itsessään se ei toki ole poikkeuksellista, mutta miten hyvin se on mennyt läpi valtakulttuurissa ja - mikä tärkeintä - itse rockmediassa osoittaa poikkeuksellista vedättämisen taitoa. Vai voiko ihan oikeasti olla, että  aina rockjournalismikaan ei ymmärrä kapinallisen musiikin lainalaisuuksia? Nyrkkitappelun aseet ovat kuitenkin hyvin perinteisiä, joista provosointi on näköjään ollut tehokkain.

Rumba-lehden arvostelussa Nyrkkitappelun esikoisalbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks (joku taisi loukkaantua jo levyn nimestäkin) tylytettiin yhden tähden arvoiseksi pelkästään sen takia, että levy edustaa seksismiä. Puolustamatta mihinkään ihmisryhmään kohdistuvaa halveksuntaa, niin nyt on kyllä suhteellisuudentaju hakusessa. Ei varmaan tarvitse pitää historianluentoa rock´n´rollin sanoitusten päälinjoista kautta aikojen. Nyrkkitappelukaan ei suoranaisesti kerro mitään mitä me emme jo rockiin liittyvistä teemoista tietäisi. Ja miehinen käsittelytapa on jo Chuck Berryn ajoista sen käytetyin tyylikeino. Tietysti sillä erotuksella, että kun Chuck-setä ei ajattele pippeliään pidemmälle siitä veisatessaan, nykyajan bändit sen sijaan ymmärtävät, että samasta asiasta laulaessaan sen voi tehdä myös silkkaa ilkikurisuuttaan.

Tai jos ihan oikeasti ollaan sitä mieltä, että rockissa seksiä pitää käsitellä joko älyllisesti tai ei ollenkaan, niin kai nyt jokainen Nyrkkitappelun haastatteluita nähneenä ymmärtää, että kyseessä on tietoinen härnääminen? Kaikkinaisessa esiintymisessä haetaan juuri saatua reaktiota. Mutta niin ronskisti tämä imago vedetään yli, että en olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että joku siihen tarttuu. Hieno esimerkki eläytymiskyvystä vaikka tämä videohaastattelu. Horo-Hepen aggressiivisesta naaman vakavoittamisesta lisäpisteitä.

Vihaan nykyrockissa sitä, että ironialla yritetään häivyttää  tunteet tai välttää vastuunkantamista, mutta myös provosointi kuuluu elimellisenä osana rockin tekemiseen ja siinä saa käyttää muitakin sävyjä kuin junttimainen osoittelu. Jos halutaan herättää pahennusta, niin sen voi tehdä muutenkin kuin nimeämällä bändinsä vaikka Natsipaskaksi.

Enemmän nykyajasta kuin Nyrkkitappelusta kertoo puolestaan se, että iltapäivälehden verkkosivuille saatiin nollauutinen siitä, kuinka yhtyeen jäsenet törmäilivät toisiinsa lavalla. Kuten bändin livenä nähneet tietävät, kyseessä ei ole mitenkään ainutkertainen tapahtuma eikä muutenkaan ihan spontaania toimintaa. Jos any publicity is good publicity, niin tämän vähemmällä vaivalla se tuskin luonnistuu.

Se, että minusta Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks ei ole läheskään niin hyvä kuinka sen debyyttiseiskatuumaisen jälkeen olisi pitänyt olla on sivuseikka. Bändi on onnistunut joka tapauksessa tavoitteessaan.