sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Paljon melua asian vierestä


Kesän kovin debatti rockjournalismin äärellä on käyty Mervi Vuorelan YLEn nettisivuille kirjoittaman kolumnin äärellä. Sen perusajatus on, että naismuusikot eivät osaa soittaa ja siksi heille annetaan vielä tänä päivänä tasoituspisteitä miehiin verrattuna. Seurasi odotetun kaltainen vastalauseiden myrsky, joka sai nopeasti tahattoman koomisia piirteitä. Huomionarvoisin – ja valitettavan yleinen – piirre tässäkin keskustelussa oli, että se ajautui välittömästi sivuraiteille. Kolumnia seurannutta mielensäpahoittajien myräkkää hetken seuranneena tuli mieleen ensimmäisenä, kuinka huono jopa alalla olevien ihmisten medialukutaito on.

Mervin kirjoituksessa hänelle ominaiseen tyyliin ilmoitettiin ykskantaan, että naismuusikot eivät osaa vieläkään soittaa. Tähän huomioon tartuttiin kirjaimellisesti. Ymmärrän tuohtumuksen, mutta ihan kuin kollektiivisesti ihmiset unohtivat kyseessä olevan kolumnin, lajin jossa kärjistys, provokaatio ja mustavalkoinen asetelma ovat ominaisia piirteitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sanojensa takana pitäisi seistä. Se tarkoittaa sitä, että kirjoituksen sanomaa ei ruveta saman tekstin aikana selittelemään, ottamaan osaksi takaisin tai luettelemaan säännön vahvistavia poikkeuksia. Elämässä harvoin asiat ovat yksiselitteisiä, mutta kolumnissa vaaditaan selkeää vastakkainasettelua ja härnäämistä. Ilman sitä kirjoitus on joutavaa asioiden pyörittelyä ja tarpeetonta jaarittelua, jossa pointtia ei lopulta uskalletakaan esittää. Kolumni ei ole kirjoitusmuoto, jossa tarkkaan analysoidaan tai pohditaan syitä ja seurauksia. Tuskinpa tällaista on vaadittu Jyrki Lehtolaltakaan.

Provokatiivisen mielipiteen on tarkoituskin herättää keskustelua. Siis keskustelua eikä korvat kiinni toisen suuhun huutamista. Huvittavinta on esimerkkien pyytäminen tai koko tekstin selittäminen. Millainen mahtaisi olla suomalainen sanomalehtikulttuuri, jos sanomalehden kaikkia artikkeleita luettaisiin tällä tavalla ja kirjoittajat sitten ryhtyisivät loppumattomaan kinasteluun eri mieltä olevien kanssa? Itse en ainakaan pääsisi päivän aikana aviisia kotimaan sivuja pidemmälle, kun pihisisin pää punaisena juttujen lähtökohtaisesti vääristä, tarkoitushakuisista ja väkinäisistä lähtökohdista, joiden maailma näyttää perin toisenlaiselta kuin omani. No joo, niinhän minä teenkin, mutta olen toistaiseksi hillinnyt haluani vaatia julkista anteeksipyyntöä jokaisesta jutusta, jonka kanssa en ole samaa mieltä.

Onnistunut provokatiivinen kirjoitus on tietysti sellainen, joka aiheuttaa (vasta)reaktioita. Sellaisena Vuorelan kirjoitus on siis ehdottoman onnistunut. Kehnompiakin yrityksiä aiheesta näkyy, mutta syystäkin ne vaietaan kuoliaaksi. Esimerkiksi tämä artikkeli, jossa Rytmin toimittaja teilaa Mirel Wagnerin Kaustisen-keikan epäonnistuneena. Artikkeli on selvästikin tehty herättämään huomiota, koska kyseessä on artisti, jonka musiikin vastaanotto on ollut yksinomaan ylistävää. Tältä jalustalta Wagner siis pitää saada pois. Motiivi on huonosti peitelty ja jälki sen mukaista. Jos jätetään laskuista oikeinkirjoitusvirheet ja Jyrki Hämäläisen pahimmista hybriksissään tehtyihin kirjoituksiin verrattavissa oleva svengifingelska, arvio keskittyy vain siihen, että kirjoittajan mielestä muut kirjoittajat ovat väärässä. Täten juttu onkin käytännössä kritiikin kritiikkiä. Siinä sivussa alentuvan sävyinen kirjoitus ottaa peliin halpahintaisesti artistin ihonvärin ja ihmettelee, kuinka kaukana Wagner on häneen verratusta Billie Holidaysta! No, toivottavasti onkin! Yksi suhteellisuudentaju tänne, kiitos. Ihan kaikkia källejä ei rohkealla lähestymistavalla saa anteeksi.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Pelastakaa lapset


Kaikki minua vähänkään tuntevat tietävät fiksaationi kaikenlaiseen hömppään. Siksipä ei ole mitenkään tavatonta, että Linda Vinkin julkisuuteen tuonut Vink vink -video huvitti minua suunnattomasti. Ymmärrän hyvin, että vakavasti popmusiikkiin suhtautuvana siitä voi olla vaikeampi saada iloa irti, mutta silti kappaleen osakseen saama negatiivinen kritiikki oli suorastaan kummallisen rajua. Tai pikemminkin palautteen lastensuojelullinen paatos.

On tyrmistytty kuinka 17-vuotias, viaton ja kunnollinen tyttö on vääryydellä ja viekkaudella houkuteltu oikein viideolle laulamaan ja ketkuttelemaan kaksimielisesti. Tikkariakin imetään ja seksillä vihjaillaan. Alaikäisenä vielä! Oikeasti lasten seksualisoimisessa ei ole mitään hauskaa, mutta nyt on perspektiivi ja historiantuntemus komeasti lepikon puolella. Olen itsekin joskus huumorimielessä ilmaissut, että ihan kaikkea ei tyttöjenkään kannattaisi jälkipolville tallentaa, mutta heiton kohde on ollut kyse ennemminkin tyylitajun puutteesta. Mutta nyt ollaan silkan hömpän äärellä. Miksi sellaista ryhdytään arvioimaan sosiaalipolitiikan keinoin? Eikö tällaista höttöä voi vain tuomita tyylittömäksi?

No, kun se vaikuttaa lapsiin, kuulen jonkun sieltä tuohtuvan. Kyllä, nykynuoren kasvuympäristö seksin suhteen on varmasti täytetty ihan toisenlaisilla ärsykkeillä ja paineilla kuin vaikkapa 1950-luvulla, jolloin kaiken saattoi keksiä ihan itse. Mutta tällainen huolestuneen lestadiolaisvanhemman sielunmaiseman omaksuminen ohikiitävän hetken ajan vaikuttavaan popkappaleeseen on ylilyönti vailla vertaa. Halusivatpa sitä vanhemmat tai ei, niin tämän päivän kuin nuoriso aina on löytänyt hässimisen ilot jo teini-iässä. Sitä ei YouTubesta kurkatut videot muuksi muuta. Ne on kuulkaa aivan muut tallenteet ne. Ja miksi mukuloita täytyy vielä tänäkin päivänä pitää niin hemmetin taulapäinä? No joo, sitähän teini-ikäisten kuuluukin olla, mutta uskallan väittää, että valtaosa herkässä kasvuiässä olevista tytöistäkin ymmärtää artistin roolin keinotekoisuuden, joku jopa mauttomuuden taakse ujutetun huumorin.

Ettei nyt vaan olisi taas helppo lähteä heristämään sormea isolle pahalle kaupallisuudelle ja väärälle maulle? Alaikäisenä arveluttavasti laulaneita tyttöjä on meinaan ollut ennenkin Millie Smallista Vanessa Paradis'in. Minusta tällainen kunnon kansalaisena esiintyminen musiikkia arvottaessa on vastenmielistä ja suoraa sukua vaikka hevin kauhistelemiselle takavuosina. Sitä paitsi, aika vähän lehtien palstoilla taivasteltiin aikoinaan, kun 14-vuotias soul-iskelmää tulkinnut Janita ryhtyi seurustelemaan itseään puolet vanhemman manageri-biisintekijänsä kanssa...