Kesän kovin debatti rockjournalismin
äärellä on käyty Mervi Vuorelan YLEn nettisivuille kirjoittaman
kolumnin äärellä. Sen perusajatus on, että naismuusikot eivät
osaa soittaa ja siksi heille annetaan vielä tänä päivänä
tasoituspisteitä miehiin verrattuna. Seurasi odotetun kaltainen
vastalauseiden myrsky, joka sai nopeasti tahattoman koomisia
piirteitä. Huomionarvoisin – ja valitettavan yleinen – piirre
tässäkin keskustelussa oli, että se ajautui välittömästi
sivuraiteille. Kolumnia seurannutta mielensäpahoittajien myräkkää
hetken seuranneena tuli mieleen ensimmäisenä, kuinka huono jopa
alalla olevien ihmisten medialukutaito on.
Mervin kirjoituksessa hänelle
ominaiseen tyyliin ilmoitettiin ykskantaan, että naismuusikot eivät
osaa vieläkään soittaa. Tähän huomioon tartuttiin
kirjaimellisesti. Ymmärrän tuohtumuksen, mutta ihan kuin
kollektiivisesti ihmiset unohtivat kyseessä olevan kolumnin, lajin
jossa kärjistys, provokaatio ja mustavalkoinen asetelma ovat
ominaisia piirteitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sanojensa takana
pitäisi seistä. Se tarkoittaa sitä, että kirjoituksen sanomaa ei
ruveta saman tekstin aikana selittelemään, ottamaan osaksi takaisin
tai luettelemaan säännön vahvistavia poikkeuksia. Elämässä
harvoin asiat ovat yksiselitteisiä, mutta kolumnissa vaaditaan
selkeää vastakkainasettelua ja härnäämistä. Ilman sitä
kirjoitus on joutavaa asioiden pyörittelyä ja tarpeetonta
jaarittelua, jossa pointtia ei lopulta uskalletakaan esittää. Kolumni ei
ole kirjoitusmuoto, jossa tarkkaan analysoidaan tai pohditaan syitä
ja seurauksia. Tuskinpa tällaista on vaadittu Jyrki Lehtolaltakaan.
Provokatiivisen mielipiteen on
tarkoituskin herättää keskustelua. Siis keskustelua eikä korvat
kiinni toisen suuhun huutamista. Huvittavinta on esimerkkien
pyytäminen tai koko tekstin selittäminen. Millainen mahtaisi olla
suomalainen sanomalehtikulttuuri, jos sanomalehden kaikkia
artikkeleita luettaisiin tällä tavalla ja kirjoittajat sitten
ryhtyisivät loppumattomaan kinasteluun eri mieltä olevien kanssa?
Itse en ainakaan pääsisi päivän aikana aviisia kotimaan sivuja
pidemmälle, kun pihisisin pää punaisena juttujen lähtökohtaisesti
vääristä, tarkoitushakuisista ja väkinäisistä lähtökohdista,
joiden maailma näyttää perin toisenlaiselta kuin omani. No joo,
niinhän minä teenkin, mutta olen toistaiseksi hillinnyt haluani
vaatia julkista anteeksipyyntöä jokaisesta jutusta, jonka kanssa en
ole samaa mieltä.
Onnistunut provokatiivinen kirjoitus on
tietysti sellainen, joka aiheuttaa (vasta)reaktioita. Sellaisena
Vuorelan kirjoitus on siis ehdottoman onnistunut. Kehnompiakin
yrityksiä aiheesta näkyy, mutta syystäkin ne vaietaan kuoliaaksi.
Esimerkiksi tämä artikkeli, jossa Rytmin toimittaja teilaa Mirel
Wagnerin Kaustisen-keikan epäonnistuneena. Artikkeli on selvästikin
tehty herättämään huomiota, koska kyseessä on artisti, jonka
musiikin vastaanotto on ollut yksinomaan ylistävää. Tältä
jalustalta Wagner siis pitää saada pois. Motiivi on huonosti
peitelty ja jälki sen mukaista. Jos jätetään laskuista
oikeinkirjoitusvirheet ja Jyrki Hämäläisen pahimmista
hybriksissään tehtyihin kirjoituksiin verrattavissa oleva
svengifingelska, arvio keskittyy vain siihen, että kirjoittajan
mielestä muut kirjoittajat ovat väärässä. Täten juttu onkin
käytännössä kritiikin kritiikkiä. Siinä sivussa alentuvan
sävyinen kirjoitus ottaa peliin halpahintaisesti artistin ihonvärin
ja ihmettelee, kuinka kaukana Wagner on häneen verratusta Billie
Holidaysta! No, toivottavasti onkin! Yksi suhteellisuudentaju tänne,
kiitos. Ihan kaikkia källejä ei rohkealla lähestymistavalla saa
anteeksi.