Levyjen hankkiminen on oikeasti mahdottoman antoisaa puuhaa ja unohdettujen kuralaarien penkominen on parhaimmillaan ekstaattista toimintaa. Viime aikoina on ollut yhä useammin pakko kysyä mitkä perimmäiset motiivini oikeasti ovat. Nimittäin erityisesti vinyylin taannoinen kysynnän kasvu on lietsonut alalla ikäviä piirteitä. Kokoelmaa täydentävien harvinaisuuksien hyllyyn saaminen on iso tapaus, mutta nykyään tuntuu, että homman vilpittömyys on kadonnut. Tärkeämpää tuntuu olevan minkä arvoinen joku levy on tai kuinka paljon siitä on joutunut maksamaan. Yhä harvemmin kuulee analyysiä millaiselta tuo maagiseksi koettu esine kuulostaa ja miksi se on niin tärkeä. Haluan yhä naiivisti uskoa, että edes keräilyn alkupisteessä on ollut joku sisällöllinen syy miksi juuri jotakin on ryhdytty nurkkiin haalimaan.
Tällaiset oireet ovat tietysti olleet luettavissa. Ei tarvitse kummoista kirpparikierrosta tehdä, kun löytää kuuntelukelvottomiksi raavittuja Irwin-LP:itä viidelläkympillä. On ajateltu että kun ne vinyylit ovat niin arvokkaita, niin silloin kaikki ovat ja missä olosuhteissa ja -muodoissa tahansa. Mutta se onkin maallikkomoukkien touhuja. Se on ikävää jos musiikista oikeasti välittävät ihmiset rupeavat ensin miettimään minkä arvoinen levykokoelma on eikä sitä millaista musaa se pitää sisällään. Eli viettäkää aikaanne oikeasti kuunnellen niitä levyjänne ja rajoittakaa sitä Discogsissa kykkimistä.
(Itse keräilen lyhyen mutta laatuisan uran tehnyttä Man's Ruin -levymerkkiä tätänykyä epäsäännöllisesti kukkaron venymisen mukaan. Tuskin siitä valmista tulee.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti