Kivesveto Go-Go: Punkkia arjesta

Niin kuin tv-uutisista asti on opittu, suomalainen punk on nyt sitten taas in. Vaikka Pää Kii tai Pertti Kurikan Nimipäivät eivät todellakaan ole sieltä kehnoimmasta päästä, löytyy tästäkin maasta jumalattomasti muitakin bändejä, jotka pelailevat kirjaimellisesti samoilla opeilla, mutta joita ei kukaan ulkopuolinen taho ole puffaamassa satunnaiskuulijan tietoon.

Kouvolalainen Kivesveto Go-Go on yksi tällaisista bändeistä. Jo nimi karkottaa siveimmät ulottuviltaan, mutta suurin syy Kivareiden pysymiseen punkkareiden omana tietona on varmasti musikanttien asenne. Ihan hirveitä median haltuunottoyrityksiä en muista nähneeni. Kuitenkin yhtyeeltä on ilmestynyt mukava nippu seiskatuumaisia, joista uusimpana neljän biisin Mieti elämääs I (kansi on kökköinen mukaelma Guns´n´Rosesin Use Your Illusioneista) ep on taas aiempiin julkaisuihin (Saatana kutsuu minua -ep, split-seiskatuumainen Kakka-hätä -77:n kanssa sekä Tuplaseiska -tupla-ep) verrattuna asteen skarpimmin toteutettua rytmitaidetta.

Kivesveto Go-Go on monessakin suhteessa moniulotteisempaa tavaraa mitä päältä päin katsottuna voisi kuvitella. Esimerkiksi uudelta ep:ltä löytyvä Sunnuntai kun on omasta mielestäni ihan valmista hittikamaa. Huumoriksihan tämä krapulaidylli pitäisi kai mieltää, mutta riipaisevan totuudellinen ja totinen tuntuu olevan sen perimmäinen sanoma. Jos vaan sapuskaa tulee pöytään, ollaan elämässä valmiita mihin vaan. Vaikka parisuhteeseen. Samaan sarjaan menee neljäkymmentäyhdeksän sekuntia kellottava Aamuvuoro, jossa käydään läpi viikon lukujärjestys. Typerryttävän yksinkertaista, hölmöä ja hauskaa. Vaikutelmaa avittaa lakonisen riimittelyn jalo taito. Tällaisen käytännön prolepunkin mestarihan on tätä ennen ollut itärajalta tuleva Kyre & Duunarit.

Nassakimmin asian ytimeen Kivesvedot ovat aiemmilla levyillään osuneet ainakin hellyyttävällä saatananpalvontakuvauksella Äiti hei, kouvolalaisella rakkaustarinalla Min koti, sin koti sekä sydämellisellä selviytymiskertomuksella Tajuutsä jätkä? Sen verran asianharrastajat ovat nallin päällä olleet, että vanhemmat julkaisut saattavat olla nykyään hankalia löytää. Kotisivuja tai muitakaan hömpötyksiä ei taida olla tarjolla. Ottakaa siis haltuun jos mahdollisuus urkenee. Mieti elämääs I:n on julkaissut yhteistyössä Rock´n´Roll Bullshit Recorsd ja Ratbite Records. Kovin aktiivista nettielämää on turha odottaa niiltäkään.

Arvokeskustelua tämäkin

Record collectors are pretentious assholes, nimesi Poison Idea levynsä jo vuonna 1984. Olisivatpa vaan tienneet Pig Champion ja kumppanit millaiseksi meno vielä muuttuukaan. Lienee kättelyssä paras sanoa, että itse olen syyllinen lähes pahimpaan mahdolliseen perseilyyn, sillä levyjä tulee hankittua, kun "halvalla saa" tai "tää on niin absurdia kamaa". Kuka muka voisi vastustaa Eveliina Kurjen YouTube-hitiksi muodostuneen Sä osaat sillälailla peppua vemputtaa sisältävän cd:n hankkimista, kun sellainen kerrankin vastaan tulee? Tai Ruben Stillerin joululevyä? Niin, aika moni, mutta en minä. Toivoisin kuitenkin, että useimmiten sotken sormeni levyjen kansien päälle pinttyneeseen tahmaiseen pölyyn siksi, että olen kiinnostunut jokaisen hankkimani levyn sisällöstä. Edes jossain määrin.

Levyjen hankkiminen on oikeasti mahdottoman antoisaa puuhaa ja unohdettujen kuralaarien penkominen on parhaimmillaan ekstaattista toimintaa. Viime aikoina on ollut yhä useammin pakko kysyä mitkä perimmäiset motiivini oikeasti ovat. Nimittäin erityisesti vinyylin taannoinen kysynnän kasvu on lietsonut alalla ikäviä piirteitä. Kokoelmaa täydentävien harvinaisuuksien hyllyyn saaminen on iso tapaus, mutta nykyään tuntuu, että homman vilpittömyys on kadonnut. Tärkeämpää tuntuu olevan minkä arvoinen joku levy on tai kuinka paljon siitä on joutunut maksamaan. Yhä harvemmin kuulee analyysiä millaiselta tuo maagiseksi koettu esine kuulostaa ja miksi se on niin tärkeä. Haluan yhä naiivisti uskoa, että edes keräilyn alkupisteessä on ollut joku sisällöllinen syy miksi juuri jotakin on ryhdytty nurkkiin haalimaan.

Tällaiset oireet ovat tietysti olleet luettavissa. Ei tarvitse kummoista kirpparikierrosta tehdä, kun löytää kuuntelukelvottomiksi raavittuja Irwin-LP:itä viidelläkympillä. On ajateltu että kun ne vinyylit ovat niin arvokkaita, niin silloin kaikki ovat ja missä olosuhteissa ja -muodoissa tahansa. Mutta se onkin maallikkomoukkien touhuja. Se on ikävää jos musiikista oikeasti välittävät ihmiset rupeavat ensin miettimään minkä arvoinen levykokoelma on eikä sitä millaista musaa se pitää sisällään. Eli viettäkää aikaanne oikeasti kuunnellen niitä levyjänne ja rajoittakaa sitä Discogsissa kykkimistä.

(Itse keräilen lyhyen mutta laatuisan uran tehnyttä Man's Ruin -levymerkkiä tätänykyä epäsäännöllisesti kukkaron venymisen mukaan. Tuskin siitä valmista tulee.)