NICOLAS KIVILINNA: Korkeakulttuurista Kasevaan

Jos tämä kirjoitus julkaistaisiin jollain muulla foorumilla kuin virkaheitto musiikkijournalistin blogissa, niin ennakkosensuuri olisi hyökännyt väliin, kun jo toisen kerran pureudutaan lähipiiriin kuuluvan Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuun. Mutta minkäs teet, kun käsillä on suuren vaikutuksen tehnyt, ihanan kotikutoinen musiikkiesitys.

Konsepti on itsevarmuudessaan loistava. Säveltää nyt seiskatuumaiselle neljä kappaletta Eino Leinon tekstejä uudestaan, kun kansallistaiteilija Loiri on tehnyt kokonaisen levysarjan aiheesta ja päässyt samalla eroon pelkästä humpuukimaakarin tittelistä. Maine joka on kantanut artistin viihdetöistä ja henkilökohtaisesta pöljäilyistä huolimatta kymmeniä vuosia. Totuus on kuitenkin se, että tämän kirjoituksen aiheena oleva Nicolas Kivilinna ei ollut edes tietoinen näistä julkaisuista. Sitäkin joku voi pitää pöyristyttävänä. Mutta kuten tiedämme, oikeasti kestäviä elämyksiä (jos nyt yritetään välttää sitä taide -sanan käyttöä) syntyy useimmiten vain silloin, kun artisti itse kokee luovansa jotain uutta ja omaa ympäristöstä huolimatta. Ja tässä on käynyt juuri niin.

Kansien niukasta informaatiosta päätellen nuoriherra Kivilinna on tehnyt kaiken alusta loppuun itse, vaikka yhtyekin proggiksen ympärillä ymmärtääkseni on. Oli miten oli, kuulostaa häkellyttävältä kuinka rikkaita sovituksia lauluille on tehty. Mä metsän polkua kuljen -kappaleen torvisovitus vetää täysin jalat alta, kun levyn äänimaailma on muuten niin lyyrinen ja vahvasti pelkän laulun ja kielisoitinten varassa. Silti näistä kappaleista ei puutu mitään, vaan runojen soljuvuutta on pikemminkin alleviivattu musiikin siitä yhtään jäämättä taka-alalle. Ihan tuulesta temmattu ei todellakaan ole levyn masteroineen Jarno Alhon kommentti, kuinka tämä kuulostaa aivan kuin Kasevan demolta. Tulkitsen sen kehuksi. 

Parasta tässä Eino Leino -seiskatuumaisessa on se, kuinka irrallaan se tuntuu olevan tätä hetkeä ympäröivästä musiikki-ilmastosta. Tässä ei ole rahtustakaan indie-uskottavuutta, kulttuuripiirien arvokkuutta tai iskelmällistä kansallistunnetta, vain neljä raitaa puhdasta, kaunista laulelmaa. Musiikkia aidoimmillaan, tekisi mieli sanoa.

Eikä Kivilinnan päätä tunnu palelevan, vaikka startissa lähdettiin suomalaisen kulttuurin huipulta. Tulossa on kuulemma vielä Lauri Viidan ja Uuno Kailaan teksteihin sovitettuja lauluja. 

POLARIN SIEPPARI: Bändi vuoden parhaan biisin takana

Ei taatusti ole sen kuluneempaa suomirockbiisin aihetta, kun tyttöystävän ja/tai menetetyn elämän perään baarissa kaljatuoppiin nariseva mies. Kuppilan pysähtyneestä ankeudesta voi kuitenkin yhä tänäkin päivänä kirjoittaa oivaltavasti. Todennäköisesti juuri siksi Polarin Siepparin Aika pysähtyy on eniten kuluvana vuonna kuuntelemani yksittäinen kappale.

Omakohtainen kiinnostus piilee toki siinä, että biisi sijoittuu Karkkilaan, uusmaalaiseen pikkukaupunkiin, josta sekä minä että Siepparin jäsenet ovat kotoisin. Kappaleen tarina sekä biisistä kuvattu video sijoittuu Pikkupässiin, paikkakunnalla legendaariseen työläisten ja ns. alan miesten anniskeluravintolaan. Mutta pääosassa ei varsinaisesti ole keski-ikäisen miehen ruikuttaminen, vaan pienten piirien staattinen tunnelma, joka kiteytyy tietysti parhaiten baarissa päivällä istuessa. Kappaleen kertosäkeessä päähenkilö luettelee nimeltä ketä kaikkia hän paikalla olijoista tuntee, mutta kun ovesta astuukin aiemmin tuntematonta sakkia, aiheuttaa se päänvaivaa. Kaljaa joskus muualla kuin kantakapakassaan kitanneet tietävät varmasti sen tunteen, kun ovesta astuessa vakiokasvot katsovat uutta tulijaa pitkään ja vihamielisesti.

Aika pysähtyy löytyy Polarin Siepparin neljän biisin ep:ltä, jonka pieni painos myytiin loppuun pian sen jälkeen, kun valtakunnallinen rockjulkkis J. Hynynen oli sitä radiossa kritisoinut epäaidoksi. Vähän turhankin nokkelasti nimetyn Kukoista, kristitty mies! -ep:n muista kappaleista pari on 80-luvun alun new wavesta ja punkista (YouTubessa on myös pätkää yhtyeestä hoilaamassa Ebba Grönin klassikoksi tekemää Staten och kapitaletia) muotokielensä saanutta räväkämpää kamaa, jota alunperin kuvittelinkin Siepparin eniten edustavan. Pioneeri kuvaa Kekkosen ajan kyräily-Suomea, kun taas Sokka irti (Jare, Jare, Jare) on epä-älyllistä, mutta sitäkin tarpeellisempaa nykyajan ilmiöille naureskelua. Tamperelaisen ska-porukka Voimaryhmän jo levyttämäkin Hipit keikkuu turhankin helpon huumorin trapetsilla, mutta iskevä kertsi pelastaa tämänkin tapauksen himaan.

Levyttämistä Siepparin tuotannosta odottaa vieläkin mm. Mikko Meriläinen, hieno kertomus kuuluisuutta janoavasta rockmuusikosta. Vaikka kappaleen nimi onkin Soundin päätoimittajalta lainattu, haluaa kertojaminä silti mieluummin Suosikin kanteen. Jää Polarin Siepparin menestys sitten paikalliseksi tai ei, sopisi bändin kuitenkin jatkavan aktiivisesti. Jo lempeästi piruilevat tekstit ansaitsisivat tulla isompaan jakoon. Kitaristi Tomi Wahlroosin bändeistä ennenaikaisesti hautaan – tai ainakin näkymättömiin – on kadonnut mm. hieno kantriviritteinen popyhtye Grandhearts. 

Fanipoika muistelee

Suosikkiyhtyeeni Radiopuhelimet julkaisi 13. albuminsa Ei kenenkään maa reilu kuukausi sitten. Vaikka en ole kaikista yhtyeen levyistä pitänyt yhtä paljon, niin eipä tullut yllätyksenä, että tälläkin kertaa innostuksen puna levisi taas poskille. Eikä se johtunut vain avauskappale Tommin pornolehtien kuumottavasta tekstistä.

Suhteeni Radiopuhelimiin on ollut pitkä ja monella tapaa läheinen, että piti oikein ruveta muistelemaan mitä kaikkea onkaan yhdessä tullut koettua. Tai me mitään yhdessä olla koettu, minä olen fanipoika, joka ei turhaan esikuviaan lähesty. Olen tehnyt Soundiin viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia haastatteluita – monesti ihan oikeastikin tunnetuista artisteista – mutta vain kahta jututettavaa olen jännittänyt. Social Distortionin äkkipikaisen coolia Mike Nessiä ja Radiopuhelimien Jarno Mällistä. Kumpaakaan en luonnollisesti tunne henkilökohtaisesti eikä Mällisen puhelinhaastattelussa ollut mitään pelättävää, mutta ainakin se kertoo kitaristi-biisintekijän persoonan herättämästä pelonsekaisesta kunnioituksesta. Miehen tekemillä teksteilläkin lienee oma osuutensa tällaisen mielikuvan syntyyn. Haastatteluhetkellä Radiopuhelimet ei vielä nauttinut nykyisenkaltaista median arvostusta, joten itse artikkeli jäi julkaisematta, mutta muistan kuinka olin haltioissani siitä kuinka värikkäitä juttuja Mälliseltä irtosi. Myönnän että useasti toistamani slogan ”Saksassa on maailman suurimmat huonon musiikin markkinat” on peräisin juuri Mälliseltä.

Luulen myös että olen menettänyt yhden työpaikan Radiopuhelimien fanittamisen seurauksena. Olin päässyt joskus nuorena poikana työhaastatteluun levykauppaan ja vieläpä toiselle kierrokselle, josta lopullinen onnekas hommaan poimittiin. Yhtiön tunnettu moguli sitten kyseli leppoisasti niitä näitä, esimerkiksi päällisin puolin viattoman kysymyksen omasta musiikkimaustani. Koska jo silloin ylpeys esti vastaamasta olevani musiikillisesti kaikkiruokainen, ajattelin rehellisesti sanoa, että juuri nyt olen kuunnellut paljon Sweetheartia ja Radiopuhelimia. Se tuskin on toivottu vastaus, kun yleislevykauppaan etsitään laaja-alaista musiikkihemmoa. Eivät auenneet siis levytaivaan ovet. Levykauppaan pääsin toki töihin myöhemmin. Mutta se on taas tarina erikseen.

Sweetheart ja Radiopuhelimet liittyvät muutenkin läheisesti yhteen juuri tuossa vaiheessa. Molempien intensiivistä tylytystä tuli tuolloin luukutettua huolella. Tuolta ajalta Puhelimien Maasäteilyä -albumi (1995) on jäänyt yhdeksi kaikkien aikojen suosikkilevykseni. Samaan aikaan ajoittuu VHS-nauhallekin tallentunut säpäkkä esiintyminen Jyrki-ohjelmassa, jossa sensori oli tahallaan tai tahtomattaan napsaissut kirjaimen pois Haluan naida tyttöystävääsi -rallista. Ja jos joskus tulisi ehdoton pakko valita joku suosikkihaastattelu mistä tahansa musiikkimediasta, niin varteenotettavin ehdokas on Mutiny! kutosessa julkaistu Sweetheartin (joka sivumennen sanoen jäi kiusallisen aliarvostetuksi yhtyeeksi) ja Radiopuhelimien hervoton mutta asioiden ytimeen yltyvä yhteishaastattelu.

Radiopuhelimien keikoilla olen hajoittanut silmälasini, ottanut taka-askelia J.A. Mäen rynniessä kohti, ihmetellyt paidattoman Jyrki Raatikaisen maanista tuijotusta ja nauttinut siitä huumaavasta energiasta, jota bändi livenä välittää. On hyvinkin todennäköistä, että juuri Radiopuhelimet on useimmin keikalla näkemäni yhtye. Ja vielä se jaksaa sytyttää. Akustinen esiintyminen Tampereen Pakkahuoneella viime syyskuussa oli sykähdyttävä osoitus siitä, että bändin aika ei tosiaan vielä ole ohi. Jousisoittajilla ja kahdella saksofonilla tuunattu iso kokoonpano toi sovituksiin hienoa lisäulottuvuutta ja etenkin puhaltimien raisu tuuttaus veti lopputulosta entisestään yhtyeen rakastaman jazzin suuntaan. Suuntaan, josta en ikimaailmassa olisi kuvitellut pitäväni.

Radiopuhelimet, hieno yhtye.

DOOM UNIT: Väärin suosittu

Laskevien levymyyntien, uusien ansaintalogiikkojen ja kehittyvän teknologian myötä uusia bändejä voi markkinoida useammalla tavalla kuin ennen. Silti tuntuu, että alalla erotellaan edelleen oikeat ja väärät tavat. Tällaiset ajatukset pompsahtivat mieleen, kun kuuntelin kolikolla ostamaani Doom Unitin kakkoslevyä The Burden Of Bloom. Sitä ei musiikkimedioissa liikaa kehuttu.  Tismalleen samoin kävi yhtyeen debyytille Cross The Line.

Niin kuin musiikkia vähääkään seuraava tietää, Doom Unit tuli tunnetuksi vuonna 2009 Radio Rockin Rock Starba -kilpailusta, jonka ansiosta yhtyeen Killing Time -biisi soitettiin kyseisellä kanavalla puhki. Samalla bändi lunasti itselleen rekkalavallisen paskaa palautteeksi. Vakavasti otettavien rocktoimittajien tuli ylenkatsoa bändikisasta ponnistanutta tulokasta. Doom Unitin levyt arvosteltiin päällisin puolin asiallisesti, mutta hallelujaavarmasti ennakkoasenteiden värittäminä.  Osassa tarkoitushakuisissa arvosteluissa tekeydyttiin tyhmäksi eikä yritettykään ymmärtää bändin musiikkia, vaan arvioitiin bändiä sen perusteella millainen sen olisi pitänyt olla. 

Levyarvostelut ovat yhden ihmisen subjektiivisia mielipiteitä, sen pitäisi jokaisen niitä kirjoittavan ja lukevan tietää. Ennakkohypen (ehe ehe) tai yhtyeen taustan ei silti saisi antaa vaikuttaa. Näin silti käy koko ajan: tismalleen samasta syystä vanhemman koulukunnan occult rockia soittavan Seremonian esikoisalbumi sai nihkeän vastaanoton. Verkkomedioissa levinneen Rock´n´rollin maailma -videon myötä vastareaktio näkyi vastaan hangoittelevina arvioina, joissa palaute tuntui koskevan enemmänkin kuulijan ennakko-odotuksia ja levyn sisältö jäi toissijaiseksi. Sitä ei haluttukaan ymmärtää sellaiseksi miksi se oli tehty. Valitettavan usein Suomessa levyjen pointit hukkuvat arvostelijoilta puutteellisen yleissivistyksen takia, mutta näissä tapauksissa johdonmukainen linja olisi liian suuri sattuma. Bändien lanseeraamistyyli oli väärä ja siitä rangaistiin.

Ei sillä, kyllä itseäkin korpeaisi jos olisin nähnyt rockbändin Diili-ohjelmassa vain markkina-apinan roolissa tai kuullut Killing Timen edes sen joka kymmenennellä soittokerralla radiosta. En vaan pysty olemaan leikittelemällä ajatuksella, että Doom Unit olisi tullut pelipaikoille samalta viivalta kuin muutkin. Olen varma, että sen musiikkiin olisi otettu hieman toisenlainen tulokulma. Jos bändiä olisi markkinoitu esimerkiksi COC:n tai Downin perinteen jatkajina eikä pelkkänä radiokanavan kisailuvoittajana, olisi arvostelut kirjoitettu toisin.

Doom Unit julkaisee kolmosalbuminsa III tällä viikolla. Saa nähdä onko Killing Timen yli vieläkään päästy.

Paljon melua asian vierestä

Kesän kovin debatti rockjournalismin äärellä on käyty Mervi Vuorelan YLEn nettisivuille kirjoittaman kolumnin äärellä. Sen perusajatus on, että naismuusikot eivät osaa soittaa ja siksi heille annetaan vielä tänä päivänä tasoituspisteitä miehiin verrattuna. Seurasi odotetun kaltainen vastalauseiden myrsky, joka sai nopeasti tahattoman koomisia piirteitä. Huomionarvoisin – ja valitettavan yleinen – piirre tässäkin keskustelussa oli, että se ajautui välittömästi sivuraiteille. Kolumnia seurannutta mielensäpahoittajien myräkkää hetken seuranneena tuli mieleen ensimmäisenä, kuinka huono jopa alalla olevien ihmisten medialukutaito on.

Mervin kirjoituksessa hänelle ominaiseen tyyliin ilmoitettiin ykskantaan, että naismuusikot eivät osaa vieläkään soittaa. Tähän huomioon tartuttiin kirjaimellisesti. Ymmärrän tuohtumuksen, mutta ihan kuin kollektiivisesti ihmiset unohtivat kyseessä olevan kolumnin, lajin jossa kärjistys, provokaatio ja mustavalkoinen asetelma ovat ominaisia piirteitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sanojensa takana pitäisi seistä. Se tarkoittaa sitä, että kirjoituksen sanomaa ei ruveta saman tekstin aikana selittelemään, ottamaan osaksi takaisin tai luettelemaan säännön vahvistavia poikkeuksia. Elämässä harvoin asiat ovat yksiselitteisiä, mutta kolumnissa vaaditaan selkeää vastakkainasettelua ja härnäämistä. Ilman sitä kirjoitus on joutavaa asioiden pyörittelyä ja tarpeetonta jaarittelua, jossa pointtia ei lopulta uskalletakaan esittää. Kolumni ei ole kirjoitusmuoto, jossa tarkkaan analysoidaan tai pohditaan syitä ja seurauksia. Tuskinpa tällaista on vaadittu Jyrki Lehtolaltakaan.

Provokatiivisen mielipiteen on tarkoituskin herättää keskustelua. Siis keskustelua eikä korvat kiinni toisen suuhun huutamista. Huvittavinta on esimerkkien pyytäminen tai koko tekstin selittäminen. Millainen mahtaisi olla suomalainen sanomalehtikulttuuri, jos sanomalehden kaikkia artikkeleita luettaisiin tällä tavalla ja kirjoittajat sitten ryhtyisivät loppumattomaan kinasteluun eri mieltä olevien kanssa? Itse en ainakaan pääsisi päivän aikana aviisia kotimaan sivuja pidemmälle, kun pihisisin pää punaisena juttujen lähtökohtaisesti vääristä, tarkoitushakuisista ja väkinäisistä lähtökohdista, joiden maailma näyttää perin toisenlaiselta kuin omani. No joo, niinhän minä teenkin, mutta olen toistaiseksi hillinnyt haluani vaatia julkista anteeksipyyntöä jokaisesta jutusta, jonka kanssa en ole samaa mieltä.

Onnistunut provokatiivinen kirjoitus on tietysti sellainen, joka aiheuttaa (vasta)reaktioita. Sellaisena Vuorelan kirjoitus on siis ehdottoman onnistunut. Kehnompiakin yrityksiä aiheesta näkyy, mutta syystäkin ne vaietaan kuoliaaksi. Esimerkiksi tämä artikkeli, jossa Rytmin toimittaja teilaa Mirel Wagnerin Kaustisen-keikan epäonnistuneena. Artikkeli on selvästikin tehty herättämään huomiota, koska kyseessä on artisti, jonka musiikin vastaanotto on ollut yksinomaan ylistävää. Tältä jalustalta Wagner siis pitää saada pois. Motiivi on huonosti peitelty ja jälki sen mukaista. Jos jätetään laskuista oikeinkirjoitusvirheet ja Jyrki Hämäläisen pahimmista hybriksissään tehtyihin kirjoituksiin verrattavissa oleva svengifingelska, arvio keskittyy vain siihen, että kirjoittajan mielestä muut kirjoittajat ovat väärässä. Täten juttu onkin käytännössä kritiikin kritiikkiä. Siinä sivussa alentuvan sävyinen kirjoitus ottaa peliin halpahintaisesti artistin ihonvärin ja ihmettelee, kuinka kaukana Wagner on häneen verratusta Billie Holidaysta! No, toivottavasti onkin! Yksi suhteellisuudentaju tänne, kiitos. Ihan kaikkia källejä ei rohkealla lähestymistavalla saa anteeksi.

Pelastakaa lapset

Kaikki minua vähänkään tuntevat tietävät fiksaationi kaikenlaiseen hömppään. Siksipä ei ole mitenkään tavatonta, että Linda Vinkin julkisuuteen tuonut Vink vink -video huvitti minua suunnattomasti. Ymmärrän hyvin, että vakavasti popmusiikkiin suhtautuvana siitä voi olla vaikeampi saada iloa irti, mutta silti kappaleen osakseen saama negatiivinen kritiikki oli suorastaan kummallisen rajua. Tai pikemminkin palautteen lastensuojelullinen paatos.

On tyrmistytty kuinka 17-vuotias, viaton ja kunnollinen tyttö on vääryydellä ja viekkaudella houkuteltu oikein viideolle laulamaan ja ketkuttelemaan kaksimielisesti. Tikkariakin imetään ja seksillä vihjaillaan. Alaikäisenä vielä! Oikeasti lasten seksualisoimisessa ei ole mitään hauskaa, mutta nyt on perspektiivi ja historiantuntemus komeasti lepikon puolella. Olen itsekin joskus huumorimielessä ilmaissut, että ihan kaikkea ei tyttöjenkään kannattaisi jälkipolville tallentaa, mutta heiton kohde on ollut kyse ennemminkin tyylitajun puutteesta. Mutta nyt ollaan silkan hömpän äärellä. Miksi sellaista ryhdytään arvioimaan sosiaalipolitiikan keinoin? Eikö tällaista höttöä voi vain tuomita tyylittömäksi?

No, kun se vaikuttaa lapsiin, kuulen jonkun sieltä tuohtuvan. Kyllä, nykynuoren kasvuympäristö seksin suhteen on varmasti täytetty ihan toisenlaisilla ärsykkeillä ja paineilla kuin vaikkapa 1950-luvulla, jolloin kaiken saattoi keksiä ihan itse. Mutta tällainen huolestuneen lestadiolaisvanhemman sielunmaiseman omaksuminen ohikiitävän hetken ajan vaikuttavaan popkappaleeseen on ylilyönti vailla vertaa. Halusivatpa sitä vanhemmat tai ei, niin tämän päivän kuin nuoriso aina on löytänyt hässimisen ilot jo teini-iässä. Sitä ei YouTubesta kurkatut videot muuksi muuta. Ne on kuulkaa aivan muut tallenteet ne. Ja miksi mukuloita täytyy vielä tänäkin päivänä pitää niin hemmetin taulapäinä? No joo, sitähän teini-ikäisten kuuluukin olla, mutta uskallan väittää, että valtaosa herkässä kasvuiässä olevista tytöistäkin ymmärtää artistin roolin keinotekoisuuden, joku jopa mauttomuuden taakse ujutetun huumorin.

Ettei nyt vaan olisi taas helppo lähteä heristämään sormea isolle pahalle kaupallisuudelle ja väärälle maulle? Alaikäisenä arveluttavasti laulaneita tyttöjä on meinaan ollut ennenkin Millie Smallista Vanessa Paradis'in. Minusta tällainen kunnon kansalaisena esiintyminen musiikkia arvottaessa on vastenmielistä ja suoraa sukua vaikka hevin kauhistelemiselle takavuosina. Sitä paitsi, aika vähän lehtien palstoilla taivasteltiin aikoinaan, kun 14-vuotias soul-iskelmää tulkinnut Janita ryhtyi seurustelemaan itseään puolet vanhemman manageri-biisintekijänsä kanssa...

SHORAIDERS: Juurevaa jumia

Queens Of The Stone Age saattaa olla juuri nyt suositumpi kuin koskaan. Mutta koska suosikkibändit ovat parhaimmillaan aina silloin, kun niitä eivät ole muut vielä löytäneet jäävät itselleni aina rakkaimmiksi julkaisuiksi bändiltä albumit Rated R ja mestarillinen, syystäkin kanonisoitu Songs For The Deaf. Paljon ei jää jälkeen mitättömällä profiililla julkaistu nimetön debyyttialbumi vuodelta 1998. Uskallan väittää, että juuri tuo levy löytyy Shoraidersin biisintekijäosaston hyllystä. Shoraiders on tamperelainen pumppu, joka on julkaissut juuri kuuden raidan ep:n, josta olen todella innoissani.

Kiistanalaisesti määriteltävää stoner rockia väännetään marginaalissa tässäkin valtakunnassa paljon ja hartaasti, vaikkei se erityisen trendikästä juuri nyt olekaan. Mutta koska Suomi on metallin luvattu maa, useimmat alan toimijat lähtevät savottaan riffivetoisesti ja isolla vaihteella. Shoraidersin soundissa ihastuttaa se pakoton letkeys, jolla biisit kulkevat. Juu, kitaramusiikkia se on tämäkin ja riffien varassa luonnollisesti toimitaan, mutta harva on saanut tällaisia biisejä rullaamaan ilman heviä tuotantoa. Silti Shoraidersilla ei tunnu olevan lainkaan yhteyttä kovasti pinnalla olevaan seiskarisoundiin. Tällä kamalla on hyvin vähän yhteistä hardrock-perinteen tai vaihtoehtoisesti hippiprogen kanssa. Ne ovat molemmat kuulkaa hyviä asioita.

Kotipolttoisen cd-r:n muodossa käpälään ilmaantunut ep on biiseiltään kiitettävän monipuolinen. Itselleni verrokki löytyy alun aasinsiltana käytetystä QOTSAsta. Ex-Filesin koukku iskee syvälle kiduksiin, mutta esitellään puolihuolimattomasti. Tulee fiilis, että parhaimpia ideoita on varaa jättää säästöliekille. Kikka jonka varassa Queens Of The Stone Agen esikoinen paljolti juuri toimii. Just Try To Keep My Cool muistuttaa enemmän kuin vähän Desert Sessions neloselta ja Rated R:ltä tuttua Monsters In The Parasol -hittiä. Päätösinstrumentaali About My Way on puolestaan juurevaa ja makeasti soivaa jamia vahvasti Kyussin hengessä. Kitaristi-laulaja Maria Morjes hoitaa tonttinsa linjan mukaisesti, tulkintaa ei alleviivata. Mikä taas tuo mieleen Joshua Hommen lakonisen laulustailin.

Pelkkää Suomen Stone Agea tässä nyt ei ole tarkoitus esitellä. Musiikilliset yhtäläisyydet ja tekemiseen pesiytynyt itsevarmuus ovat vain sellaisia asioita, joita kelpaa verrata ylemmälle tasolle. Shoraidersin mehevä jumitus on ihan oikeasti musaa, jonka pitäisi kelvata kenelle tahansa rockmusiikista jotain ymmärtävälle. Sopii toivoa, että orkesterilla riittää virtaa pitkäjänteisesti tuoda itseään tykö. 

Bandcampissa näkyy olevan koko helahoito kuunneltavissa. 

 

Joteskii ihanaa

Välillä tuntuu, että levy-yhtiöitä pitää moittia ihan viran puolesta, kun ne tekevät kumminkin aina kaikki väärin. Rahanahneita ovat ja huono makukin niillä on. Mutta pitäisi aina muistaa myös kehua niitä, jotka sen ansaitsevat. Kun miettii suomalaista vaihtoehtokenttää ja sen tekijöitä, niin eipä olisi varaa valittaa: Ektro, Helmi-levyt tai Svart Records tekevät kaikki paitsi johdonmukaista myös äärimmäisen laadukasta jälkeä. Näiden ohi tekisi mieli vielä sijoittaa levy-yhtiö, jonka kutsuminen levy-yhtiöksi on jo suorastaan mahtipontista. Mutta koska sen toimenkuvaan kuuluu äänilevyjen julkaiseminen, niin näillä mennään. Olkaa hyvä, Joteskii Groteskii.

Valehtelisin jos väittäisin, että pidän kaikista Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuista. Aika moni niistä kuuluu kategoriaan, jossa arvostus on kova, mutta kuuntelu maltillisempaa. Se on sivuseikka, sillä tässä yhteydessä taiteellinen vapaus ja DIY-toimintatapa ovat ehkä totaalisinta näkemääni. JG-moguli Nike on julkaissut mm. Läjä Äijälän arkistoista kaivettua elektrosuhinaa, Polite Forcen ysäripunkpoppia ja Terveet Kädet -koulukunnan hardcorea yhdestä näkökulmasta hienosti tutkivan Haistelijoiden materiaalia. Puulaakilla ei ole virallista jakelijaa, se ei käytännössä mainosta tuotteitaan eikä sitä juuri tunneta puljun pyörittäjän kaveripiirin ulkopuolella. Pitkin hampain on nyttemmin myönnytty sentään käyttämään sähköpostia. Miten sitten on mahdollista, että osa levyistä on loppuunmyytyjä ja monia muitakin myyty määriä, joilla pääsisi heittämällä minä tahansa viikkona Suomen viralliselle listalle jos myynti tapahtuisi ns. oikeiden kanavien kautta. Jaa-a.

Osansa on varmasti ihailtavalla kauppaamistekniikalla, joka ulottuu keikoista omakätiseen tuotteiden kauppoihin kiikuttamiseen. Toinen selitys on vaikeamman määriteltävä ajatus siitä, että kaikelle sielulla ja sydänverellä tehdylle musiikille löytyy ottajansa. Musiikillisesti JG:n äänitteiden välillä yhtäläisyyksiä on niukalti ja tuskin vielä sellaista levynkeräilijää sentään on, joka olisi näin undergroundista ponnistavan tekijän kohteekseen valinnut. Mutta peräänantamattomuus ja usko oman tekemisen mielekkyyteen ovat tekijöitä, jotka palkitsevat aina. En usko, että jos Nike joskus lopettaa levyjulkaisutoimintansa (korostetaan nyt varmasti tarpeeksi selkeästi, että toivottavasti ei), hän lähettää siitä katkeria lehdistötiedotteita.

Vaikka kansallista julkisuuskynnystä ei ole vielä ylitettykään, on Joteskii Groteskiin tuoreimman julkaisun, protobluesporukka Panssarijunan LP:n Haistoin kerran näätää saavuttama orastava kiinnostus osoitus siitä, että tällaiset tekijät löydetään aina. Ennemmin tai myöhemmin. Mutta koska se ei ole toiminnan päämäärä, siitä ei tarvitse tuntea paineita. Ansaitusti tämä vinksahtaneelta pelastusarmeijan soittokunnalta kuulostava yhtye on noussut jopa hipsterikansan huulille. Se on kiinnitetty mm. tulevan kesän Flow-festivaaleille. Kun JG pari vuotta sitten julkaisi Panssarijunan ensimmäisen seiskatuumaisen, koko bändiä ei enää ollut olemassakaan. Uskallan väittää, että jos Nike ei olisi tuota kolmen biisin ep:tä julkaissut ja siten saanut ns. pään auki, niin bändin kuulijakunnan olisi voinut laskea yhden käsiparin sormilla.

Ai että mitä minä pidän Panssarijunan LP:stä? Se on romuluisessa ehdottomuudessaan ihan mahtava. Mutta totta kai se seiskatuumainen oli parempi. Tai oikeastaan ennen sitä tullut itse poltettu, epävirallinen CR-r...

Hyvä paha rock´n´roll

Kuka myi kapinan, kyseli Korroosio laulussaan aikoinaan. Lohdulliselta tuntuu, että joku sen on 2010-luvulla ostanut takaisin. Pää Kii -yhtyeen Teemu Bergmanin vierailu Arto Nybergin talk show´ssa uutisoitiin suhteettomasti, vaikka artisti oli vain oma itsensä. Tällaisina yleisenä mielensäpahoittamisen aikoina tahattomasti ja olemattomasta syystä herätetty pahennus palauttaa uskon, että rockmusiikilla on vielä jotain normaalia päiväjärjestystä järkyttävää voimaa.

Paljon mielenkiintoisempi tapaus sen sijaan on tamperelaisen punkrock-yhtye Nyrkkitappelun julkisuuden haltuunotto. Siinä nimittäin ei ole mitään sattumanvaraista, vaan räväkät lausunnot ja yleinen kukkoilu on tarkoin harkittua. Itsessään se ei toki ole poikkeuksellista, mutta miten hyvin se on mennyt läpi valtakulttuurissa ja - mikä tärkeintä - itse rockmediassa osoittaa poikkeuksellista vedättämisen taitoa. Vai voiko ihan oikeasti olla, että  aina rockjournalismikaan ei ymmärrä kapinallisen musiikin lainalaisuuksia? Nyrkkitappelun aseet ovat kuitenkin hyvin perinteisiä, joista provosointi on näköjään ollut tehokkain.

Rumba-lehden arvostelussa Nyrkkitappelun esikoisalbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks (joku taisi loukkaantua jo levyn nimestäkin) tylytettiin yhden tähden arvoiseksi pelkästään sen takia, että levy edustaa seksismiä. Puolustamatta mihinkään ihmisryhmään kohdistuvaa halveksuntaa, niin nyt on kyllä suhteellisuudentaju hakusessa. Ei varmaan tarvitse pitää historianluentoa rock´n´rollin sanoitusten päälinjoista kautta aikojen. Nyrkkitappelukaan ei suoranaisesti kerro mitään mitä me emme jo rockiin liittyvistä teemoista tietäisi. Ja miehinen käsittelytapa on jo Chuck Berryn ajoista sen käytetyin tyylikeino. Tietysti sillä erotuksella, että kun Chuck-setä ei ajattele pippeliään pidemmälle siitä veisatessaan, nykyajan bändit sen sijaan ymmärtävät, että samasta asiasta laulaessaan sen voi tehdä myös silkkaa ilkikurisuuttaan.

Tai jos ihan oikeasti ollaan sitä mieltä, että rockissa seksiä pitää käsitellä joko älyllisesti tai ei ollenkaan, niin kai nyt jokainen Nyrkkitappelun haastatteluita nähneenä ymmärtää, että kyseessä on tietoinen härnääminen? Kaikkinaisessa esiintymisessä haetaan juuri saatua reaktiota. Mutta niin ronskisti tämä imago vedetään yli, että en olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että joku siihen tarttuu. Hieno esimerkki eläytymiskyvystä vaikka tämä videohaastattelu. Horo-Hepen aggressiivisesta naaman vakavoittamisesta lisäpisteitä.

Vihaan nykyrockissa sitä, että ironialla yritetään häivyttää  tunteet tai välttää vastuunkantamista, mutta myös provosointi kuuluu elimellisenä osana rockin tekemiseen ja siinä saa käyttää muitakin sävyjä kuin junttimainen osoittelu. Jos halutaan herättää pahennusta, niin sen voi tehdä muutenkin kuin nimeämällä bändinsä vaikka Natsipaskaksi.

Enemmän nykyajasta kuin Nyrkkitappelusta kertoo puolestaan se, että iltapäivälehden verkkosivuille saatiin nollauutinen siitä, kuinka yhtyeen jäsenet törmäilivät toisiinsa lavalla. Kuten bändin livenä nähneet tietävät, kyseessä ei ole mitenkään ainutkertainen tapahtuma eikä muutenkaan ihan spontaania toimintaa. Jos any publicity is good publicity, niin tämän vähemmällä vaivalla se tuskin luonnistuu.

Se, että minusta Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks ei ole läheskään niin hyvä kuinka sen debyyttiseiskatuumaisen jälkeen olisi pitänyt olla on sivuseikka. Bändi on onnistunut joka tapauksessa tavoitteessaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jos lasketaan pois teini-ikäisen tunnetusti suppea maailmankuva, voin sanoa, että tunnustan hyvinkin monipuolisen musiikkimaun mitä populäärimusiikkiin tulee. Sikäli nuoruudessa rupusoundisten death metal -demojen kuunteleminen avarsi. Muutaman sata kappaletta kun kuuntelee ns. vitunmoista pörinää, tajuaa hölmömpikin, että vaihtelulle voisi olla sijaa. Eli 15-vuotiaana Bad Religionin kuuntelemisella on ollut kauaskantoiset seuraukset.

Mutta ei ihmisen mieli ihan näin rationaalisesti toimi. Aina pitää änkeröidä jotain vastaan, joku artisti on aina kuulematta paskaa. Tähän tuomioon riittää vääränlainen kuvaus musiikista, mutta usein myös oma ennakkoasenne. Kun sitten huomaa etukäteen annetun tuomion olevan tyystin väärä, herää kysymys kuinka avarakatseinen ja avoin musiikinkuuntelija sitä todellisuudessa onkaan. Kuka muistaa vielä Jere & The Universe -kokoonpanon? Siis sen, jonka tunnetuin meriitti näin jälkijättöisesti on se, että se kasvatti kokoonpanostaan PMMP:n bändin kitaristi Mikko Virran ja basisti Juho Vehmasen. Lauluntekijä Jere Ijäksen johtama bändi ehti tehdä kolme albumia, joista jokainen noteerattiin ja sitten unohdettiin. Muistan kuinka joku vertasi suomeksi laulavaa kantripop-yhtyettä J. Karjalaiseen. No, minähän en juuri pidä Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltävästä tuotannosta. Looginen lopputulos on tietysti se, etten pidä Jere & The Universestäkään. Sitten joku luonnehti bändiä "Suomen Jayhawksiksi". Siinä vaiheessa olin jo varma, että inhoan yhtyettä. Vertaus oli mielestäni kohtuuton.

Jere & The Universe hajosi ja kun halvalla sain, uskalsin lopulta hankkia itselleni yhtyeen levyjä. Kovaa teki myöntää itselleen olleensa väärässä. Kuinka tyylipuhdasta, vaivatonta ja sydämellistä musiikkia Jere Ijäs kavereineen teki vieläpä tunteet näppärästi ja oivaltavasti kiteyttävien sanoitusten kanssa tarjoiltuna. Ei sillä, että pitäisin itseäni mitenkään kuuntelutottumuksia ohjaavana ajattelijana, mutta väistämättä tuli mieleen, että tuskin yhtyeellä oli varaa menettää yhtäkään suosiollista korvaparia. Sen verran vähällä huomiolla yhtyeen liekki hiipui (tosin varmasti osaltaan myös em. kokoonpano-ongelmien vuoksi).

Ja tämä on siis tapahtunut rehdissä aikuisiässä. Eikä ole ainut tapaus. Tässä on se opetus, että tänä ironian, kyräilyn ja etenkin netissä harrastetun ajatuksettoman ohihuutelun aikakautena oltaisiin edes asiassa tärkeimmässä - musiikin kuuntelussa - vilpittömiä ja rehellisiä.

Sen verran olen oppinut, etten enää häpeile myöntää pitäväni esimerkiksi joistain nykyiskelmäartisteista, vaikka ne eivät ehkä katu-uskottavuuspisteitä kartutakaan. Mutta perspektiivi pitää säilyttää. En ole esimerkiksi ollut pitkään aikaan yhtä innoissani mistään comebackista kuin Repulsionin uudelleentulemisesta. Oli kyse sitten grindcoresta tai Anna Erikssonin viimeisimmästä levystä, kaikki musiikki on lähtökohtaisesti arvokasta. Vasta kuulemalla voi tuomita.

Suomen ääni?

Perheenjäseneni ovat huomaavaisesti aina keksineet minulle tekemistä, kun televisiosta tulee nykymuotoisia kykyohjelmia. Myönnän että käytös saattaa repsahtaa Idolsin tai Voice Of Finlandin parissa epäkorrektin puolelle. Muutama viikko sitten kävi kuitenkin niin että minun sallittiin olla seurassa Voice Of Finlandin aikaan. Se oli hämmentävä ja ajatuksia herättävä tuokio.

En aio tässä nyt veisata valittavalla nuotilla virttä tusinaviihteestä, isojen levy-yhtiön kertakäyttöisistä kolmen minuutin tähdistä, joiden tuotosten päivän kurssin voi tarkistaa minkä tahansa tavaratalon alelaareista sikäli kun niissä vielä äänilevyjä myydään. Ajatukset pisti liikkeelle se, että samassa jaksossa oli kaksikin entuudestaan julkisuudesta ainakin jossain määrin tuttua laulajakokelasta. Entinen Husky Rescue -laulaja Reeta Vestman (tuolloin vielä Reeta-Leena Korhola) sekä katurockbändeistä Sonic Roots ja Spiha tuttu Henry Lee Roots.

Mikä sai tällaiset alaa jo käytännön perspektiivistä seuranneet tekijät lähtemään mukaan? Idolsin ja Voice Of Finlandin tapaiset ohjelmathan on tarkoitettu amatööreille, jotka haaveilevat ja ehkä saavuttavatkin unelmansa tähteydestä. Mutta eikö juuri ruohonjuuritasolta ylöspäin kohottautuneiden artistien tiedossa ole se tärkein eli millaista artistina on tämän päivän Suomessa olla?

Uskovatko jo alaa nähneet - oli saavutettu menestys sitten maltillisempaa tai todellista - tekijät että tv:ssä näkyminen luo sellaista gloriaa, jota ei olisi jo oman alansa ammattitaidolla tai ainakin kokemuksella saavuttanut? Jokainen tietää kuinka suuri prosentti esimerkiksi Idols-menestyjistä on menestyjiä myös pidemmällä tähtäimellä. Tietysti mahdollisuus Suomen oloissa "tähteyteen" on olemassa, mutta kyllä lotossakin joku joskus saa seitsemän oikein. Vai jos ohjelmaa käytetään tietoisesti jo olemassaolevan tai suunnitteilla olevan uran pönkittämiseen? Eikös se ole silloin räikeästi ristiriidassa Voice Of Finlandin lähes hurskaan formaatin kanssa siitä, kuinka juuri tavikset saavat tätä kautta mahdollisuuden uraan?

(Pikaisesti tarkasteltuna muista kilpailijoista myös Osku Ketola (Palava, Jaarli Padington), Kaapo Kokkonen (Voltas), Antti Railio (Celesty), Maya Paakkari ja Merikukka Kiviharju (Jazzgangsters) ovat levyttäneet aiemmin.)

Merkitseekö tällaisten mahdollisuuksien hyödyntäminen lopullista levy-yhtiötoiminnan muutosta? Ovatko Voice Of Finlandin ja Idolsin kaltaiset ohjelmat nykyajan demojen kuuntelua? Testataan reaaliajassa liukuhihnalta rock-klassikoita innottomasti veivaavien ammattimuusikoiden säestämänä kuka kansalle kelpaa ja kuka ei. Ja koska toimitaan ns. paskaa seinää -periaatteella eli kun halvalla tehdään, niin osumatarkkuudellakaan ei aina ole niin väliä, kunhan joskus onnistuu. Bändien kohdalla normaali kypsyttämisprosessi, esimerkiksi keikkarutiini tai kehitys säveltäjänä on nykyään jo todettu liian kalliiksi ja aikaavieväksi. Hoidetaanko isojen levy-yhtiöiden kotimaiset kiinnitykset tästä lähin vain television välityksellä? Ihmetteleekö joku vielä tämän kaiken jälkeen, kun ostava yleisö ei arvosta lopputuotetta?

No niin, tulihan tästä sittenkin se perinteinen valitusvirsi.

Henry Lee Roots jatkaa kuitenkin omiensa parissa.

Kivesveto Go-Go: Punkkia arjesta

Niin kuin tv-uutisista asti on opittu, suomalainen punk on nyt sitten taas in. Vaikka Pää Kii tai Pertti Kurikan Nimipäivät eivät todellakaan ole sieltä kehnoimmasta päästä, löytyy tästäkin maasta jumalattomasti muitakin bändejä, jotka pelailevat kirjaimellisesti samoilla opeilla, mutta joita ei kukaan ulkopuolinen taho ole puffaamassa satunnaiskuulijan tietoon.

Kouvolalainen Kivesveto Go-Go on yksi tällaisista bändeistä. Jo nimi karkottaa siveimmät ulottuviltaan, mutta suurin syy Kivareiden pysymiseen punkkareiden omana tietona on varmasti musikanttien asenne. Ihan hirveitä median haltuunottoyrityksiä en muista nähneeni. Kuitenkin yhtyeeltä on ilmestynyt mukava nippu seiskatuumaisia, joista uusimpana neljän biisin Mieti elämääs I (kansi on kökköinen mukaelma Guns´n´Rosesin Use Your Illusioneista) ep on taas aiempiin julkaisuihin (Saatana kutsuu minua -ep, split-seiskatuumainen Kakka-hätä -77:n kanssa sekä Tuplaseiska -tupla-ep) verrattuna asteen skarpimmin toteutettua rytmitaidetta.

Kivesveto Go-Go on monessakin suhteessa moniulotteisempaa tavaraa mitä päältä päin katsottuna voisi kuvitella. Esimerkiksi uudelta ep:ltä löytyvä Sunnuntai kun on omasta mielestäni ihan valmista hittikamaa. Huumoriksihan tämä krapulaidylli pitäisi kai mieltää, mutta riipaisevan totuudellinen ja totinen tuntuu olevan sen perimmäinen sanoma. Jos vaan sapuskaa tulee pöytään, ollaan elämässä valmiita mihin vaan. Vaikka parisuhteeseen. Samaan sarjaan menee neljäkymmentäyhdeksän sekuntia kellottava Aamuvuoro, jossa käydään läpi viikon lukujärjestys. Typerryttävän yksinkertaista, hölmöä ja hauskaa. Vaikutelmaa avittaa lakonisen riimittelyn jalo taito. Tällaisen käytännön prolepunkin mestarihan on tätä ennen ollut itärajalta tuleva Kyre & Duunarit.

Nassakimmin asian ytimeen Kivesvedot ovat aiemmilla levyillään osuneet ainakin hellyyttävällä saatananpalvontakuvauksella Äiti hei, kouvolalaisella rakkaustarinalla Min koti, sin koti sekä sydämellisellä selviytymiskertomuksella Tajuutsä jätkä? Sen verran asianharrastajat ovat nallin päällä olleet, että vanhemmat julkaisut saattavat olla nykyään hankalia löytää. Kotisivuja tai muitakaan hömpötyksiä ei taida olla tarjolla. Ottakaa siis haltuun jos mahdollisuus urkenee. Mieti elämääs I:n on julkaissut yhteistyössä Rock´n´Roll Bullshit Recorsd ja Ratbite Records. Kovin aktiivista nettielämää on turha odottaa niiltäkään.

Arvokeskustelua tämäkin

Record collectors are pretentious assholes, nimesi Poison Idea levynsä jo vuonna 1984. Olisivatpa vaan tienneet Pig Champion ja kumppanit millaiseksi meno vielä muuttuukaan. Lienee kättelyssä paras sanoa, että itse olen syyllinen lähes pahimpaan mahdolliseen perseilyyn, sillä levyjä tulee hankittua, kun "halvalla saa" tai "tää on niin absurdia kamaa". Kuka muka voisi vastustaa Eveliina Kurjen YouTube-hitiksi muodostuneen Sä osaat sillälailla peppua vemputtaa sisältävän cd:n hankkimista, kun sellainen kerrankin vastaan tulee? Tai Ruben Stillerin joululevyä? Niin, aika moni, mutta en minä. Toivoisin kuitenkin, että useimmiten sotken sormeni levyjen kansien päälle pinttyneeseen tahmaiseen pölyyn siksi, että olen kiinnostunut jokaisen hankkimani levyn sisällöstä. Edes jossain määrin.

Levyjen hankkiminen on oikeasti mahdottoman antoisaa puuhaa ja unohdettujen kuralaarien penkominen on parhaimmillaan ekstaattista toimintaa. Viime aikoina on ollut yhä useammin pakko kysyä mitkä perimmäiset motiivini oikeasti ovat. Nimittäin erityisesti vinyylin taannoinen kysynnän kasvu on lietsonut alalla ikäviä piirteitä. Kokoelmaa täydentävien harvinaisuuksien hyllyyn saaminen on iso tapaus, mutta nykyään tuntuu, että homman vilpittömyys on kadonnut. Tärkeämpää tuntuu olevan minkä arvoinen joku levy on tai kuinka paljon siitä on joutunut maksamaan. Yhä harvemmin kuulee analyysiä millaiselta tuo maagiseksi koettu esine kuulostaa ja miksi se on niin tärkeä. Haluan yhä naiivisti uskoa, että edes keräilyn alkupisteessä on ollut joku sisällöllinen syy miksi juuri jotakin on ryhdytty nurkkiin haalimaan.

Tällaiset oireet ovat tietysti olleet luettavissa. Ei tarvitse kummoista kirpparikierrosta tehdä, kun löytää kuuntelukelvottomiksi raavittuja Irwin-LP:itä viidelläkympillä. On ajateltu että kun ne vinyylit ovat niin arvokkaita, niin silloin kaikki ovat ja missä olosuhteissa ja -muodoissa tahansa. Mutta se onkin maallikkomoukkien touhuja. Se on ikävää jos musiikista oikeasti välittävät ihmiset rupeavat ensin miettimään minkä arvoinen levykokoelma on eikä sitä millaista musaa se pitää sisällään. Eli viettäkää aikaanne oikeasti kuunnellen niitä levyjänne ja rajoittakaa sitä Discogsissa kykkimistä.

(Itse keräilen lyhyen mutta laatuisan uran tehnyttä Man's Ruin -levymerkkiä tätänykyä epäsäännöllisesti kukkaron venymisen mukaan. Tuskin siitä valmista tulee.)