keskiviikko 30. marraskuuta 2016

MÄSÄ - Kylähulluuden riemua

Olen taipuvainen jahkaamiseen ja tekemättömien asioiden turhanpäiväiseen harmitteluun. Paljon siitä on joutavaa pösilöintiä, mutta Mäsä-yhtyeen missaaminen kesällä 2016 Jättömaa-festivaaleilla kismittää vieläkin. Paljon ymmärsin vasta jälkeenpäin. Oli olevinaan kiire johonkin muualle, vaikka lavaperformanssi näyttikin houkuttelevalta.

Lohtua on tarjonnut tiiviisti fanitetut Iisalmen serkku- ja Sekaisin Makista -videot ja nyt käpälään saatu kahdeksan biisin Mä & Sä -niminen albumi.

Levyn ulkoasun takia ei tuotetta olisi satunnaisesti välttämättä mistään poiminut ja etenkin biisinnimien puuttuminen kansista hankaloittaa perehtymistä (nimet oli kirjoitettu toki digipakin suojamuoviin...). Mutta pikkuvikojahan nämä, helppo korjata. Itse levy kuulostaa juuri niin riemukkaan kaoottiselta mitä jo otaksuinkin.

Jo kuullut nettihitit ovat odotetusti levyn parhainta antia, mutta ihan vailla yllätyksiä ei tarvitse Mäsään tarkemmin perehtyä. Mä & Sä -kappale kellottaa viisi ja puoli minuuttia ja holtittomaksi psykedeliaksi homma repeää useampaankin otteeseen, etenkin päätösraidassa Pelleparkki.



Toimintaa leimaa tarkoituksellinen överiksi vetäminen. Biiseissä on parhaimmillaan hienoja melodioita, tarttuvuutta lahjattomimmille jakaa ja rohkeaa heittäytymistä. Silti laulu on pahimmillaan riipivää huutoa ja soundien perusteella levy kuulostaisi tallennetun viemärissä. Näiden muotoseikkojen kritisoiminen tosin ohittaisi koko yhtyeen konseptin - Mäsä on oikeastikin sukua Sleepy Sleepersin kaltaiselle karnevalistiselle remellykselle. Monessa kohtaa päällimmäisenä instrumenttina kopisee perkussiot ja touhussa on vahva anarkian tai ainakin tervehenkinen piittaamattomuuden tuntu.

Vaikea sanoa, menettäisikö Mäsä ominaishulluutensa, jos se ryhtyisi "oikeaksi bändiksi". Pelkäksi punkiksi Mäsällä on aivan liikaa biisinkirjoitustaitoa. Litku Klemetti - yksi Mäsän laulavista jäsenistä - on soolona ja Tuntematon numero -yhtyeensä kanssa jo lahjakkuutensa tällä saralla osoittanutkin.

Nämä rallit on julkaistu cd:n lisäksi myös kasettina sekä digitaalisessa muodossa.

(Ja onhan tuo Sekaisin Makista edelleen ihana. Aikakoneen Veralle omistettu laulu tuo 90-luvun mieleen yhtä hyvällä tavalla kuin Beverly Hills, 90210 -sarjan uusinnat.)




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Riittävästi tolkkua, paljon inhimillisyyttä - Ehkä on ihailtavan pösilö

Pakko myöntää, mutta pidin Ehkä-bändistä jo ennen kuin olin edes ehtinyt kuunnella sen ensimmäistä julkaisua, viiden biisin ep:tä Työttömän yövuoro. Saatekirjeen maanläheinen itseironia ja musiikkiympäristön vaivihkainen nälviminen naurattivat ääneen. Kannessa lukee "keksittiin kaikki laulut ite", mikä kierrättää hellyttävää maallikkoasennetta musiikkitouhujen helppouteen. Toisaalta se osuu myös maaliinsa. Ehkän kappaleet olisivat monille pelkkiä runkoja, joten säveltämisestä puhuminen olisi vähän liian juhlallista.

Vaisto osui oikeaan, sillä pidin Kaisan ja Jannen muodostaman duo ilmaisusta ja biisien lakonisesta tulkinnasta. Näppäryys ja arkipäiväinen koskettavuus harvoin kohtaavat yhtä nätisti kuin Työttömän yövuorolla.

Jo kesällä taisi ilmestyä Ehkän tuorein julkaisu, joka sekin on niin yhtyeen näköinen, että taas hymyilyttää. Neljän vedon ep on siis kesäsinkku ja joululevy samassa paketissa. Ihailtavan pösilö idea! Puolet biiseistä siis hehkuu helteistä kesäfiilistä, kun jälkimmäiset kappaleet siirtyvät syksyn skipaten suoraan pakkasiin.



Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kuvioihin oli instrumenttipuolelle ilmaantunut myös rummut. Sovitukset ovat edelleen vailla turhia koristelua, huikea melodiataju ja siellä täällä puhalletut melodikat ja nokkahuilut ovat aivan tarpeeksi. Tai niin kuin yhtye itse hyvin kuvailee: "Jonkinlainen tolkun saaminen olis suotavaa, mutta ei välttämättä helppoa. Satuja ympäröi varsin oivalliset melodiat ja aivan riittävä soitto."

Ehkän pohjimmaisessa ideassa on jotain puhdasta ja määrittelemätöntä. Veikkaisin inhimillisyyttä ja aitoutta. On vaikea selittää mikä musiikissa konkreettisesti viehättää. Paitsi sanoitukset. Niiden (välillä ehkä tarkoitushakuinenkin) kikkailu ja oivaltavat havainnot tuovat mieleen niin Juicen, Leevi & The Leavingsin kuin Noitalinna Huraan. Toisaalta, kaksikko itse on jälleen totuuden äärellä, kun se kaivaa nykynimistä verrokeikseen esimerkiksi Sur-rurin ja Särkyneet. Kummaltakaan se ei silti lopulta kuulosta.

Tältä kummalliselta levyltä parhaiten jäi kupoliin jumiin Talvi Talvikin kanssa ja sen karu opetus "Elämä häviää aina lopulta kuitenkin".

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juuso Paaso - Tee-se-itse-taistelija sooloilee

Juuso Paaso on aktiivinen jannu, monessa yhteydessä vastaan tullut puuhamies. Hänet tunnetaan suomalaisen pienlehtikulttuurin arkistomaakarina, mutta viime vuosina esillä ovat olleet enemmän musahommat. Mustien Kalsarien esikoisseiska hurmasi mieleenjäävästi ja itselle miehen hurmoksellinen sooloiluspektaakkeli Hulda Huiman riveissä tämän vuoden Jättömaa-festivaaleilla Kouvolassa pureutui ikuisesti verkkokalvoille.

Kesällä käpälään kulkeutui miekkosen soolokasetti Vorriori, jolla hän Laiha lohtu -orkesterinsa kanssa esittää albumillisen verran omaa tuotantoaan poislukien kaksi obskuuria coveria yhtyeiltä Pertsa & Väärä osoite ja Sabotaasi. Ihan kokonaan materiaali ei ole A1-luokkaa, mutta parhaimmillaan aseistariisuvaa lauluntekijyyden ydinmehua.

Pidän erityisesti Paason asenteesta. Miehen laulu on nätisti sanottuna huojuvaa eikä tosiaan solju vuoripuron lailla. Se ei silti estä häntä rakentamasta kappaleita juuri huisin nättien laulumelodioiden varaan. Sysmän ja Kotimatkan kaltaisia ikinäppäriä poplaulelmia kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että ne toistaiseksi jäävät näin pienilevikkisten julkaisujen aarteiksi.



Petri Alanko (Talmud Beach) ja Kalevi Suopursu (Jukka Nousiaisen yhtye) säestävät Paasoa vähäeleisesti mitä nyt halpisurut tahtovat vallata äänimaisemaa. Sovitusten naiivius on kaksiteräinen miekka, sillä on siinä kintaalla, ettei homma luiskahda tykkänään pimpelipompeliksi. On silti tärkeää, että kasetilla soittaa bändi, sillä yhden miehen virityksenä biisit jäisivät raakileimmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Itse kappaleissa ei ole vitsivaaraa, sillä niiden vilpittömyys ja järkähtämätön omakohtaisuus tulevat kyllä ilmi. Parhaimmillaan Paaso pääsee jopa Kollaa Kestään tasolle, kun vaappuva tulkinta yhdistyy yksinkertaisiin mutta epätavallisiin melodiakulkuihin luonnollisella vaivattomuudella. Musiikillisesti Vorriori (nimeä olisi voinut miettiä toisenkin kerran) ei siis millään muotoa apinoi tahallista varhaispunkin kankeutta ja uuden aallon ankeutta.

Viimeksi Juuso Paasosta kuullessani vireillä oli ukeleleprojekti...


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

KOLJOSEN TIEKIISTA: Saako nauraa?

Tuli ystäväni kanssa puhetta Viikatteesta. Minä pidän yhtyeestä kovasti, hän ei. Halveksuvan monologin päätepiste oli bändin jäseniä sisältävä Koljosen Tiekiista, joka oli hänen mielestään Kaarle Viikatteen rikoksista mahdollisesti se kaikkein pahin. Tuohtumus huvitti, mutta onhan antipatialla tietty vankka pohja. Huumoripunkkia? Fakta homma -sanoituksilla? Levyjä tullut vaikka ja kuinka monta eikä ymmärretä lopettaa. Konsepti on lystikäs, mutta aika vähän siitä hauskuudesta on saatu siirrettyä itse musiikkiin, joka on ollut juuri niin kertakäyttöistä kuin arvata saattaa.

Jonkun korkeimman johdatuksen kautta otin kuitenkin Koljosen uuden Heka Metal -albumin kuunteluun. Yhtyeen maineesta kertoo paljon se, että tunsin alkuun suorastaan lievää häpeää kuinka paljon uudesta levystä pidinkään. Miksi huumoripunk - musiikinlajeista viheliäisin - voi nyt näin puhutella? Tai no, Fakta homma -VHS:t on vieläkin katsomatta eli en kuulu aivan kohderyhmän ytimeen, mutta musiikin puolesta projekti on tehnyt roiman ryhtiliikkeen.

Jo kannen Venom-parodia on röyhkeydessään niin räävitöntä, että naurattaa. Ja heti kärkeen bändi koheltaa läpi oikeasti hyviä peruskaahauksia. Elä kuin Aulis, kuole kuin Kopsus on jykevä aloitusraita, Ladas Heka, Ladas vika nyökkää kunnioittavasti (?) Bad Religionin suuntaan ja aika lujaa kulkee myös Toivekonsertti. Neljäkymmentäseitsemän ropisee käyntiin vankalla vanhan liiton bassojuoksutuksella niin että sydänlihas väräjää.



Inspiraatiosarjaan perehtymättömyydestä johtuen perimmäisestä sanomasta menee minulta varmasti iso osa ohi, mutta onhan esimerkiksi Se ykskin touhu sanomaltaan hyvinkin universaali. Nasakka albumi päättyy kaiken logiikan vastaisesti jämptiin luentaan Maho Neitsyeiden klassikkorallista Ydinaseeton hautausmaa.

Heka Metal tuskin jää aikakirjoihin merkittävänä albumikokonaisuutena, mutta paljon se on tuonut iloa loppumattomaan, paskanharmaaseen loppusyksyyn. Koska kestoltaankin mukavan nasakkaa levyä on tullut kuunneltua taajaan, niin tämä on varmaan sitä kivaa kuuntelumusiikkia.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Retrohelmiä sioille

Töllötinkanava MTV on muutaman vuoden tauon jälkeen saanut - ja vieläpä omana tuotantona - aikaiseksi sarjan, jota koukuttuneena olen ollut pakotettu seuraamaan viikottain. Kyseessä on siis parhaalla katseluajalla siunattu Retrohelmet. Niin paljon kuin siitä olen riemua lauantai-iltoihini repinytkin, niin paljon se herättää muitakin ajatuksia kuin iskelmätähtien tukkalaitteiden muutokset vuosikymmenten varrella. Monille se nimittäin tuntuu olevan ohjelmassa tärkeintä.

Ilmiö ei ole uusi, mutta tämä ohjelma on palauttanut sen taas kansan syvien rivien tietoisuuteen. Eli kuinka vuosikymmenten takainen iskelmä on niin penteleen hassua! Kreisiä, niillä on höpsöt vaatteet, kömpelöt tanssimuuvssit ja syntetisaattorikin piippaa niin vanhanaikaisesti. Nykynöösille tällainen ajattelumalli suotakoon, mutta se ei mene tajuntaan, että tuohon aikaan musiikkia kuunnelleet ja nuo ajat muistavat eivät ymmärrä aikojen muuttumista. Esimerkiksi 80-luvun  konepopin kanssa flirttaileva suomi-iskelmä ei ajassaan ollut kummallista ja naurettavaa. Tämä efekti seuraa aikojen muuttumisesta. Maailma vain on runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin erilainen. Silkkaa rautalangan taivuttelua, mutta korpeaahan se, että tuon ajan hienotkin musaesitykset vängätään heh-heh-hekotteluksi hassun näköisistä ihmisistä ja oudon tuntuisesta musiikista.

Vaikka en nyt itse aivan Paula Koivuniemen ikäinen olekaan, niin muistan jotain häivähdyksiä noiden aikojen ilmapiiristä. Nyt nauretaan liukuhihnalta tuotetuille käännösiskelmille. No, omaa tuotantoa ei ollut tarpeeksi eikä siihen vähään olemassaolevaan luotettu. Asia, josta ei levyteollisuutta aina voinut syyttääkään. Itsesäälissä kiemurteleva itsemurhaiskelmä on sekin silkkaa itseparodiaa, kun sitä tänä päivänä kuuntelee. Vaikka kuinka Vexi Salmi tekstitti leveä virne suupielessä ranteiden nirhaamisen soundtrackia, se otettiin tosissaan. Miksi ihmeessä? Yksinkertaisesti siksi, että tuon ajan Suomi oli harmaa ja ankea paikka. Hitaasti kaupunkilaistuneeseen elämänmuotoon tottuvia ei paljon naurattanut, kun kännipäissään oli koheltanut asiansa solmuun. Eikä maaseudullakaan maitolaiturilla odottanut enää naapurin Pirkko. Myös ironia oli huumorin alalajina vähän tunnettu.

Ei mitään vallankumouksellisia havaintoja nämäkään. Kun juontaja Retrohelmissä ilmestyy vanhoihin arkistopätkiin ketkuttelemaan, niin mikä erottaa ohjelman esimerkiksi Rockstopista, jonka dadaistinen sohlailu on käsite jo itsessään?

Ylipäätään kummeksuttaa ihmisen lyhyt muisti näissä musahommissa. Muoti, trendit ja ajan henki ovat muuttuvia käsitteitä ja jälkikäteen on helppo osoittaa mikä nykypäivän näkövinkkelistä on vanhentunut räikeimmin. Tällaista jälkiviisautta voisi lieventää, kun katsottaisiin ympärilleen jo nyt. Eikö esimerkiksi Arttu Wiskarin koko tuotanto tai suomenkielinen, läpi jumpattu bulkkiräppi ole sellaisia ilmiöitä, joiden suosiota voisi ihmetellä jo nyt? Vaikka ne perverssillä tavalla kuvaavatkin nykymenoa, ei vaatisi suurtakaan arvostelukykyä nähdä läpi näiden ilmiöiden laatu ja kestävyys.

Iskelmissä ja muussakin musiikissa se todellinen koomisuus on ajatonta: yli- tai alitulkinta, riittämättömät kyvyt tai vaikeammin määriteltävä tyylitajun puute. Nämä huvitusta aiheuttavat asiat eivät kysy genreä tai vuotta. Ihan ovat läsnä nykyajassakin.

Kaiken tämän jälkeen on silti pakko myöntää, että arkistolöytöjen varaan rakentuva ohjelma on kaikessa opportunistisessa nostalgiassaan aiheuttanut paljon iloa. Arvostan siloposki Kake Randelinin ja säveltäjä Kassu Halosen kaltaisia hahmoja enemmän kuin nykypäivän kasvottomia iskelmälärvejä. Salmi ja Raul Reiman työjuhtamaisina sanoittajalegendoina ne vasta sankareita suomalaisen iskelmän luomisessa olivatkin.

Itselleni 80-luvun alun suomi-iskelmä edustaa parasta mahdollista eskapismia. Ja onhan esimerkiksi tämä vastustamattomasti twistaava, rockabilly-vaikutteinen Kaken esitys aivan timanttinen nyt muutenkin.


sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Action rockin muistoa kunnioittaen

Tunsin itseni eläkeläiseksi, kun tajusin, että nuorimman polven musaentusiastit eivät välttämättä olleet vielä syntyneetkään action rock -buumin alkuvaiheessa. Niin lyhyen hetken siitä intoilu kesti ja aika harva yhtye loppujen lopuksi jätti jälkeensä merkittävää taiteellista panosta. Ja esimerkiksi Hellacoptersin ensimmäisten seiskojen ilmestymisestä on kulunut jo - kääk! - kaksikymmentä vuotta!

Tämä tuli mieleeni uutuuslevyjä peratessani. Ensin käpälään löytyi Hard Actionin Sinister Vibes -albumi. Paljon omasta suhteestani muinaiseen toimintarock-innostukseeni kertoo se, että heti tuli lämmin tunne: tällaisestahan minä tykkään. Tuo myöhempien Kopteri-aikojen puleerattu garage rock -soundi on niin hyvin selkärangassa. Kun sitten pienen tauon jälkeen tartuin levyyn uudemman kerran, niin eipä käpälään jäänytkään mitään. Pätevät soittoniekat (väkeä mm. Speedtrapista ja Chestbursterista) vetelevät oikeaoppisesti Hellacoptersin, MC5:n ja Sonic's Rendezvous Bandin hengessä letkeää rokettirollia. Mutta se kuulostaa väärällä tavalla vanhalta, ihan kuin olisin tullut tietämättäni eri aikakauteen. Eikä tunne ota laantuakseen, vaikka olen sittemmin avoimin mielin kuunnellut albumia taajaan. Ei lähde. Elin tämän vaiheen jo ja jos se on tuleva takaisin, sen aika ei ole vielä.



Ja ettei mieli toimisi turhan loogisesti, niin aivan toisin kävi Dirtersin Soap On A Rope -levyn kohdalla. Jos nyt nätisti sanotaan, niin bändi oli b-sarjan pumppuja tuossa kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli aktiivisimmillaan. Punkrockiksikin bändiä pystyi valehtelematta luonnehtimaan, mutta aika vahvasti Dirters oli tuolloin kiinni juuri etenkin Skandinaviassa trendiksi muodostuneessa äksön-soundin kanssa.

Tästäkin taustasta huolimatta koin asiakseni tarkastaa bändin nykytila. Ja kappas! Soap On A Rope on heittämällä parasta mitä trio on kuunaan aikaiseksi saanut! Levyllä on ripaus 70/80-luvun taitteen New York -henkeä, jolloin punk rock -pojatkin näyttivät tytöiltä, aussirockin valtameren tuoksuista surf punk -soundia ja ihan mihin aikaan ja paikkaan sitoutumatonta punkrock-fiilistä. Ihan tykkänään aikuisiksi ei olla sentään kasvettu, mutta eipä tämä nuorten kollien tekemänä olisi tässä muodossa mahdollistakaan. Haikeaa, silti hyväntuulista reippailua. Ja aivojumppaa riittää, kun miettii keneltä kummassa solisti Johnny Kicksledge (voi näitä nimiä) House Of Cardsissa kuulostaa tai mistäs minä tunnen Dusty Roadin piinallisen tutun melodiakulun.

Hyvää rokkia. Ottakaa haltuun.



PS. Olen hyvin tietoinen koko action rock -termin ärsyttävyydestä ja joutavuudesta. 




keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

GRAMMERS: Klassista rockia

Joskus kauan sitten järjestettiin vielä Rockin SM-kilpailuja. Vielä aiemmin niillä oli jotain painoarvoa. Vuonna 2002 oli sentään uudella järjestäjällä todellista yritystä, vaikka homma taisi kyykähtää tältä taholta tuon yhden kerran jälkeen. Tuolloin voiton kisoista kaappasi Säkylästä tullut Grammers.

Satuin jostain kumman syystä istumaan tuolloin tuomaristossa eikä vakavastiotettavaa keskustelua voittajasta syntynyt. Grammers oli ylivoimainen. Bändin rohea esiintyminen, isoääninen solisti Hannu Vainionpää ja taivaankappaleita tavoittelevat biisit iskivät kuin sukkapuikot pistorasiassa. SM-voitosta ei yhtyeelle gloriaa satanut. Koko foorumi oli jo vanhentunut ja muotitietoisten korvissa niin oli Grammersin seiskarirock tyylivalintanakin.

Markkinat eivät ole vieläkään polvillaan, vaikka yhtye on ihan jumalattomassa iskussa. Bluesiin kallellaan oleva 70-luvun hard rock ei Suomen musapiireissä vieläkään aiheuta rahasadetta ja massoille Grammers on yhä tuntematon. Levyjä bändi on kuuliaisesti tehnyt lähes koko tuon yli kymmenen vuoden periodin, mutta muutamat kuuluville sattuneet albumit ovat aiheuttaneet lähinnä vain hyväksyvää nyökyttelyä. Ihan kivaa. Mutta nyt lähtee!

Alkuvuodesta ilmestynyt Journey on Grammersin kuudes albumi ja ohi meinasi mennä sekin. Myönnän ettei bändin esittämä musa, johon voi yhdistää kaksi lempikirosanaani retro ja roots, lähtökohtaisesti puhuttele henkilökohtaisesti, mutta se on aivan samantekevää, sillä osa biiseistä on niin rautaisia, ettei tässä tarvitse genrepoliisina ollakaan.



Led Zeppelin, Rainbow, Deep Purple... Siinä muutamia ensimmäisenä mieleentulevia verrokkeja ja onhan Journeylla tuhti annos Lynyrd Skynyrdin syvää etelää. Bändin kovin valttikortti on yhä laulaja Vainionpää, joka ei taatusti revitellessään mieti vakuutusmaksuja tai lainanlyhennyksiä, vaan elää sielullaan rock'n'roll-unelmaa. Niin kuin pitääkin. Anteeksipyytelyllä ei ole ennenkään mitään voitettu.

Albumin avauskolmikko Journey/Brother/Hey Mama on läkähdyttävän kova rypistys heti kärkeen. Voi Jeesuksen munat kuinka löyhäkätisesti hienoja melodioita bändi niihin on tuhlannut! Tämän jälkeen meno tasaantuu ja kun bändi ottaa biiseistä kaiken irti (tahtoo sanoa että ralleille kertyy mittaa), voi levyä kotisohvalla jo kuunnella istuen ja ilmakitaraa soittamatta. Ei sillä, komeita veivauksia löytyy myöhemminkin, kuten nimeään myöten antheeminen U.S. Of A. tai todella miehekäs Sign Of The War.

Reiluutta on vähän naiivia musabisneksessä - tai elämässä - peräänkuuluttaa, mutta olisi ihan kohtuullista, että edes classic rockin ystävät löytäisivät Grammersin. Uskallan väittää, että kelpaisi.