tiistai 17. tammikuuta 2017

Tunteita ja tuoksuja - Haistelijat nuuhkii taas!

Kirjoitin tässä samaisessa blogissa kolmisen vuotta sitten Joteskii Groteskii -levy-yhtiöstä innostuneeseen sävyyn. Tuon jälkeen puulaakin julkaisutoiminnan ansiosta ansaittua lisänäkyvyyttä ovat saavuttaneet erityisesti Panssarijuna ja Nicolas Kivilinna. Myös Läjä Äijälän elektronisen toiminnan aktivoituminen on herättänyt huomiota.

Tietynlainen kulmakivi JG:n toiminnalle on kuitenkin Haistelijat, jonka diskografia on paisunut kuin... no, antaa nyt olla. Jossain vaiheessa epähuomiossa tulin miettineeksi, kuinka kauan yhtyeen "vitsi" jaksaa kantaa. Bändin ideana kun on hahmottaa vanhan liiton tirkistelijän sielunmaisemaa vailla ilmeisintä osoittelevaa huumoria. Vähän samaan tapaan kuin Terveet Kädet aikoinaan käsitteli sänkyhommia. TK on pakko mainita siksikin, että revittely on pakattu tiiviiseen hardcore-muottiin.

Lähes joka kerta uuden Haistelijat-julkaisun saadessaan tulee miettineeksi, jaksaako sahaus enää kiinnostaa ja keksiikö siitä mitään sanottavaa, mikä ei olisi jo esille muutenkin tullut. Ja melkein yhtä monta kertaa bändi yllättää. Johan toki kiinnostaa. Eikä tarvitse olla professoritason asiantuntija, etteikö tajuaisi yhtyeen vaivihkaa matkan varrella uusiutuneenkin.


Ikivihreitä tangoja -ep sisältää aiempaa enemmän rokkiriffejä ja juopotteluteema tuntuisi olevan aiempaa enemmän esillä. Jopa siinä määrin, että temaattiset yhteydet Rytmihäiriön päihdeongelmaiseen tykittelyyn tulevat mieleen. Yhteys on ilmeinen, mutta pelkästään sanoituksellinen. Musiikillisesti Nuuhkijat ovat aika uskollisia lähtöpisteelleen. Mistä tulikin mieleen, että bändin tietynlainen omaperäisyys saattaa johtua siitä, että se ei liikaa nojaa härmähooseen kasikakkossoundiin, vaan enemmänkin vuosikymmenen loppupuolen rockmaisempaan lähestymistapaan. Kuvasta puuttuvat sekä pahin kakofonia että metallivaikutteet.

Tällä kertaa huomiota herättää kannen mystinen nudismin ja hautausmaan yhdistävä kuva sekä Naisten saunavuoroon tehty video, joka nerokkuudessaan sietää ottaa erikseen esille. Minuutin kellottavaan roiskaisuun on tehty seitsemän kertaa pidempi lyhytelokuva. Estetiikka on rautaa, tarinasta ja näyttelijäsuorituksesta nyt puhumattakaan.

Parhaat haikut ovat tällä kertaa jo mainittu videokappale, jonka loppusointuinen riimittely on paitsi nasevaa, myös teknisesti ihailtavaa. Syntynyt rehvastelemaan piirtää puolestaan hienon henkilökuvan yleisestä suomalaisesta miestyypistä.

Iloa aiheuttaa myös levypainoksen uniikit sisäpussit.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Salaviisasta vittuilua - Polarin Sieppari ja suomalaisen harmauden kauneus

Polarin Sieppari ei onneksi jäänyt pelkästään paikalliseksi suuruudeksi, vaan bändi löysi ymmärtäviä korvia laajemmaltakin säteeltä. Pitkällisen odottelun jälkeen yhtye on nyt saanut väkerrettyä kasaan toisen albuminsa Koisjärven Disko. Vieläpä selvästi debyyttiä Let's Euse paremman, joka sekin ilmestyessään jumittui cd-soittimeen pesään.

Ollaan edelleen tilanteessa, jossa kirjoittaja saattaa taustansa vuoksi olla hieman jäävi yrittäessään väkisin vakuuttaa kanssaihmiset ymmärtämään Siepparin hienous. Siinä missä esikoisalbumilla tutkittiin sielunmaisemaa yhteisen pikkukaupungin kontekstissa, on nyt maantieteellinen perspektiivi laajentunut. Tarkkanäköisyys on silti säilynyt. Esimerkiksi Koijärvi täyteen betonia -kappaleen hienous - ja etenkin sen avauslaini - aukeaa paremmin jos on itse haistellut etelähämäläisten taajamien umpimielistä tunnelmaa, jonka odööri tuoksuu teiniraskauksilta, pitkäaikaistyöttömyydeltä, itseensä käpertyneeltä apatialta ja kaikkiin tuntemattomiin kohdistuvalta vihamielisyydeltä.


Bändin linja on entisestäänkin tiivistynyt lämpimän vittumaisen huumorin, nostalgian sekä melodian ja voiman muodostaman liiton varaan. Sen Sieppari hallitsee ensiluokkaisesti ja Koisjärven Disko hyötyy tietysti vielä siitäkin, että debyyttiin verrattuna muutamat renkutukset ovat korvautuneet täysipainoisemmilla sävellyksillä.

Polarin Sieppari saa yksinkertaisten koukkujen kylvämisen kuulostamaan helpolta. Kertosäkeet uppoavat laakista päähän ja myös pysyvät siellä. 80-luvun uudesta aallosta jalostettua melodiatajua on harvemmin saatu päivitettyä oman genrensä ulkopuolelle yhtä vaivattomasti. Missään tiukasti määritellyn boksin sisällä omassa navanhajussaan ei tässä nysvätä. Vieläkin enemmän ihailen tekstien kokonaisvaltaisen linjakasta maailmankuvaa. Kappaleiden tarinoissa on salakavalaa viisautta, oli se sitten puettu suoraan menneiden muisteluun, erobiiseihin tai rehvakkaisiin huudatuksiin.

Polarin Sieppari ei ole ennenkään jumittunut punk-, rock- eikä ainakaan punk rock -bändiksi ja Koisjärven Diskolla skaala on luontaisesti laajentunut. Avaruusromua- ja Nuori Alho -kappaleilla sovitukset poikkeavat selvimmin totutusta. Kokonaisuutena levy kantaa tiiviin mittansa ja uskon, että parhaissa vedoissa on jälleen vuosia kestävää kaarta. Ainoat kauneusvirheet ovat Avaruusromua-biisin kertosäkeen mystisen kömpelö laulumelodia ja Sohoon-baarioodin sama kikkavitonen ensilevyn Aika pysähtyy -rallin kanssa. Kelpo paloja molemmat muuten toki nekin.



keskiviikko 30. marraskuuta 2016

MÄSÄ - Kylähulluuden riemua

Olen taipuvainen jahkaamiseen ja tekemättömien asioiden turhanpäiväiseen harmitteluun. Paljon siitä on joutavaa pösilöintiä, mutta Mäsä-yhtyeen missaaminen kesällä 2016 Jättömaa-festivaaleilla kismittää vieläkin. Paljon ymmärsin vasta jälkeenpäin. Oli olevinaan kiire johonkin muualle, vaikka lavaperformanssi näyttikin houkuttelevalta.

Lohtua on tarjonnut tiiviisti fanitetut Iisalmen serkku- ja Sekaisin Makista -videot ja nyt käpälään saatu kahdeksan biisin Mä & Sä -niminen albumi.

Levyn ulkoasun takia ei tuotetta olisi satunnaisesti välttämättä mistään poiminut ja etenkin biisinnimien puuttuminen kansista hankaloittaa perehtymistä (nimet oli kirjoitettu toki digipakin suojamuoviin...). Mutta pikkuvikojahan nämä, helppo korjata. Itse levy kuulostaa juuri niin riemukkaan kaoottiselta mitä jo otaksuinkin.

Jo kuullut nettihitit ovat odotetusti levyn parhainta antia, mutta ihan vailla yllätyksiä ei tarvitse Mäsään tarkemmin perehtyä. Mä & Sä -kappale kellottaa viisi ja puoli minuuttia ja holtittomaksi psykedeliaksi homma repeää useampaankin otteeseen, etenkin päätösraidassa Pelleparkki.



Toimintaa leimaa tarkoituksellinen överiksi vetäminen. Biiseissä on parhaimmillaan hienoja melodioita, tarttuvuutta lahjattomimmille jakaa ja rohkeaa heittäytymistä. Silti laulu on pahimmillaan riipivää huutoa ja soundien perusteella levy kuulostaisi tallennetun viemärissä. Näiden muotoseikkojen kritisoiminen tosin ohittaisi koko yhtyeen konseptin - Mäsä on oikeastikin sukua Sleepy Sleepersin kaltaiselle karnevalistiselle remellykselle. Monessa kohtaa päällimmäisenä instrumenttina kopisee perkussiot ja touhussa on vahva anarkian tai ainakin tervehenkinen piittaamattomuuden tuntu.

Vaikea sanoa, menettäisikö Mäsä ominaishulluutensa, jos se ryhtyisi "oikeaksi bändiksi". Pelkäksi punkiksi Mäsällä on aivan liikaa biisinkirjoitustaitoa. Litku Klemetti - yksi Mäsän laulavista jäsenistä - on soolona ja Tuntematon numero -yhtyeensä kanssa jo lahjakkuutensa tällä saralla osoittanutkin.

Nämä rallit on julkaistu cd:n lisäksi myös kasettina sekä digitaalisessa muodossa.

(Ja onhan tuo Sekaisin Makista edelleen ihana. Aikakoneen Veralle omistettu laulu tuo 90-luvun mieleen yhtä hyvällä tavalla kuin Beverly Hills, 90210 -sarjan uusinnat.)




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Riittävästi tolkkua, paljon inhimillisyyttä - Ehkä on ihailtavan pösilö

Pakko myöntää, mutta pidin Ehkä-bändistä jo ennen kuin olin edes ehtinyt kuunnella sen ensimmäistä julkaisua, viiden biisin ep:tä Työttömän yövuoro. Saatekirjeen maanläheinen itseironia ja musiikkiympäristön vaivihkainen nälviminen naurattivat ääneen. Kannessa lukee "keksittiin kaikki laulut ite", mikä kierrättää hellyttävää maallikkoasennetta musiikkitouhujen helppouteen. Toisaalta se osuu myös maaliinsa. Ehkän kappaleet olisivat monille pelkkiä runkoja, joten säveltämisestä puhuminen olisi vähän liian juhlallista.

Vaisto osui oikeaan, sillä pidin Kaisan ja Jannen muodostaman duo ilmaisusta ja biisien lakonisesta tulkinnasta. Näppäryys ja arkipäiväinen koskettavuus harvoin kohtaavat yhtä nätisti kuin Työttömän yövuorolla.

Jo kesällä taisi ilmestyä Ehkän tuorein julkaisu, joka sekin on niin yhtyeen näköinen, että taas hymyilyttää. Neljän vedon ep on siis kesäsinkku ja joululevy samassa paketissa. Ihailtavan pösilö idea! Puolet biiseistä siis hehkuu helteistä kesäfiilistä, kun jälkimmäiset kappaleet siirtyvät syksyn skipaten suoraan pakkasiin.



Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kuvioihin oli instrumenttipuolelle ilmaantunut myös rummut. Sovitukset ovat edelleen vailla turhia koristelua, huikea melodiataju ja siellä täällä puhalletut melodikat ja nokkahuilut ovat aivan tarpeeksi. Tai niin kuin yhtye itse hyvin kuvailee: "Jonkinlainen tolkun saaminen olis suotavaa, mutta ei välttämättä helppoa. Satuja ympäröi varsin oivalliset melodiat ja aivan riittävä soitto."

Ehkän pohjimmaisessa ideassa on jotain puhdasta ja määrittelemätöntä. Veikkaisin inhimillisyyttä ja aitoutta. On vaikea selittää mikä musiikissa konkreettisesti viehättää. Paitsi sanoitukset. Niiden (välillä ehkä tarkoitushakuinenkin) kikkailu ja oivaltavat havainnot tuovat mieleen niin Juicen, Leevi & The Leavingsin kuin Noitalinna Huraan. Toisaalta, kaksikko itse on jälleen totuuden äärellä, kun se kaivaa nykynimistä verrokeikseen esimerkiksi Sur-rurin ja Särkyneet. Kummaltakaan se ei silti lopulta kuulosta.

Tältä kummalliselta levyltä parhaiten jäi kupoliin jumiin Talvi Talvikin kanssa ja sen karu opetus "Elämä häviää aina lopulta kuitenkin".

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juuso Paaso - Tee-se-itse-taistelija sooloilee

Juuso Paaso on aktiivinen jannu, monessa yhteydessä vastaan tullut puuhamies. Hänet tunnetaan suomalaisen pienlehtikulttuurin arkistomaakarina, mutta viime vuosina esillä ovat olleet enemmän musahommat. Mustien Kalsarien esikoisseiska hurmasi mieleenjäävästi ja itselle miehen hurmoksellinen sooloiluspektaakkeli Hulda Huiman riveissä tämän vuoden Jättömaa-festivaaleilla Kouvolassa pureutui ikuisesti verkkokalvoille.

Kesällä käpälään kulkeutui miekkosen soolokasetti Vorriori, jolla hän Laiha lohtu -orkesterinsa kanssa esittää albumillisen verran omaa tuotantoaan poislukien kaksi obskuuria coveria yhtyeiltä Pertsa & Väärä osoite ja Sabotaasi. Ihan kokonaan materiaali ei ole A1-luokkaa, mutta parhaimmillaan aseistariisuvaa lauluntekijyyden ydinmehua.

Pidän erityisesti Paason asenteesta. Miehen laulu on nätisti sanottuna huojuvaa eikä tosiaan solju vuoripuron lailla. Se ei silti estä häntä rakentamasta kappaleita juuri huisin nättien laulumelodioiden varaan. Sysmän ja Kotimatkan kaltaisia ikinäppäriä poplaulelmia kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että ne toistaiseksi jäävät näin pienilevikkisten julkaisujen aarteiksi.



Petri Alanko (Talmud Beach) ja Kalevi Suopursu (Jukka Nousiaisen yhtye) säestävät Paasoa vähäeleisesti mitä nyt halpisurut tahtovat vallata äänimaisemaa. Sovitusten naiivius on kaksiteräinen miekka, sillä on siinä kintaalla, ettei homma luiskahda tykkänään pimpelipompeliksi. On silti tärkeää, että kasetilla soittaa bändi, sillä yhden miehen virityksenä biisit jäisivät raakileimmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Itse kappaleissa ei ole vitsivaaraa, sillä niiden vilpittömyys ja järkähtämätön omakohtaisuus tulevat kyllä ilmi. Parhaimmillaan Paaso pääsee jopa Kollaa Kestään tasolle, kun vaappuva tulkinta yhdistyy yksinkertaisiin mutta epätavallisiin melodiakulkuihin luonnollisella vaivattomuudella. Musiikillisesti Vorriori (nimeä olisi voinut miettiä toisenkin kerran) ei siis millään muotoa apinoi tahallista varhaispunkin kankeutta ja uuden aallon ankeutta.

Viimeksi Juuso Paasosta kuullessani vireillä oli ukeleleprojekti...


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

KOLJOSEN TIEKIISTA: Saako nauraa?

Tuli ystäväni kanssa puhetta Viikatteesta. Minä pidän yhtyeestä kovasti, hän ei. Halveksuvan monologin päätepiste oli bändin jäseniä sisältävä Koljosen Tiekiista, joka oli hänen mielestään Kaarle Viikatteen rikoksista mahdollisesti se kaikkein pahin. Tuohtumus huvitti, mutta onhan antipatialla tietty vankka pohja. Huumoripunkkia? Fakta homma -sanoituksilla? Levyjä tullut vaikka ja kuinka monta eikä ymmärretä lopettaa. Konsepti on lystikäs, mutta aika vähän siitä hauskuudesta on saatu siirrettyä itse musiikkiin, joka on ollut juuri niin kertakäyttöistä kuin arvata saattaa.

Jonkun korkeimman johdatuksen kautta otin kuitenkin Koljosen uuden Heka Metal -albumin kuunteluun. Yhtyeen maineesta kertoo paljon se, että tunsin alkuun suorastaan lievää häpeää kuinka paljon uudesta levystä pidinkään. Miksi huumoripunk - musiikinlajeista viheliäisin - voi nyt näin puhutella? Tai no, Fakta homma -VHS:t on vieläkin katsomatta eli en kuulu aivan kohderyhmän ytimeen, mutta musiikin puolesta projekti on tehnyt roiman ryhtiliikkeen.

Jo kannen Venom-parodia on röyhkeydessään niin räävitöntä, että naurattaa. Ja heti kärkeen bändi koheltaa läpi oikeasti hyviä peruskaahauksia. Elä kuin Aulis, kuole kuin Kopsus on jykevä aloitusraita, Ladas Heka, Ladas vika nyökkää kunnioittavasti (?) Bad Religionin suuntaan ja aika lujaa kulkee myös Toivekonsertti. Neljäkymmentäseitsemän ropisee käyntiin vankalla vanhan liiton bassojuoksutuksella niin että sydänlihas väräjää.



Inspiraatiosarjaan perehtymättömyydestä johtuen perimmäisestä sanomasta menee minulta varmasti iso osa ohi, mutta onhan esimerkiksi Se ykskin touhu sanomaltaan hyvinkin universaali. Nasakka albumi päättyy kaiken logiikan vastaisesti jämptiin luentaan Maho Neitsyeiden klassikkorallista Ydinaseeton hautausmaa.

Heka Metal tuskin jää aikakirjoihin merkittävänä albumikokonaisuutena, mutta paljon se on tuonut iloa loppumattomaan, paskanharmaaseen loppusyksyyn. Koska kestoltaankin mukavan nasakkaa levyä on tullut kuunneltua taajaan, niin tämä on varmaan sitä kivaa kuuntelumusiikkia.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Retrohelmiä sioille

Töllötinkanava MTV on muutaman vuoden tauon jälkeen saanut - ja vieläpä omana tuotantona - aikaiseksi sarjan, jota koukuttuneena olen ollut pakotettu seuraamaan viikottain. Kyseessä on siis parhaalla katseluajalla siunattu Retrohelmet. Niin paljon kuin siitä olen riemua lauantai-iltoihini repinytkin, niin paljon se herättää muitakin ajatuksia kuin iskelmätähtien tukkalaitteiden muutokset vuosikymmenten varrella. Monille se nimittäin tuntuu olevan ohjelmassa tärkeintä.

Ilmiö ei ole uusi, mutta tämä ohjelma on palauttanut sen taas kansan syvien rivien tietoisuuteen. Eli kuinka vuosikymmenten takainen iskelmä on niin penteleen hassua! Kreisiä, niillä on höpsöt vaatteet, kömpelöt tanssimuuvssit ja syntetisaattorikin piippaa niin vanhanaikaisesti. Nykynöösille tällainen ajattelumalli suotakoon, mutta se ei mene tajuntaan, että tuohon aikaan musiikkia kuunnelleet ja nuo ajat muistavat eivät ymmärrä aikojen muuttumista. Esimerkiksi 80-luvun  konepopin kanssa flirttaileva suomi-iskelmä ei ajassaan ollut kummallista ja naurettavaa. Tämä efekti seuraa aikojen muuttumisesta. Maailma vain on runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin erilainen. Silkkaa rautalangan taivuttelua, mutta korpeaahan se, että tuon ajan hienotkin musaesitykset vängätään heh-heh-hekotteluksi hassun näköisistä ihmisistä ja oudon tuntuisesta musiikista.

Vaikka en nyt itse aivan Paula Koivuniemen ikäinen olekaan, niin muistan jotain häivähdyksiä noiden aikojen ilmapiiristä. Nyt nauretaan liukuhihnalta tuotetuille käännösiskelmille. No, omaa tuotantoa ei ollut tarpeeksi eikä siihen vähään olemassaolevaan luotettu. Asia, josta ei levyteollisuutta aina voinut syyttääkään. Itsesäälissä kiemurteleva itsemurhaiskelmä on sekin silkkaa itseparodiaa, kun sitä tänä päivänä kuuntelee. Vaikka kuinka Vexi Salmi tekstitti leveä virne suupielessä ranteiden nirhaamisen soundtrackia, se otettiin tosissaan. Miksi ihmeessä? Yksinkertaisesti siksi, että tuon ajan Suomi oli harmaa ja ankea paikka. Hitaasti kaupunkilaistuneeseen elämänmuotoon tottuvia ei paljon naurattanut, kun kännipäissään oli koheltanut asiansa solmuun. Eikä maaseudullakaan maitolaiturilla odottanut enää naapurin Pirkko. Myös ironia oli huumorin alalajina vähän tunnettu.

Ei mitään vallankumouksellisia havaintoja nämäkään. Kun juontaja Retrohelmissä ilmestyy vanhoihin arkistopätkiin ketkuttelemaan, niin mikä erottaa ohjelman esimerkiksi Rockstopista, jonka dadaistinen sohlailu on käsite jo itsessään?

Ylipäätään kummeksuttaa ihmisen lyhyt muisti näissä musahommissa. Muoti, trendit ja ajan henki ovat muuttuvia käsitteitä ja jälkikäteen on helppo osoittaa mikä nykypäivän näkövinkkelistä on vanhentunut räikeimmin. Tällaista jälkiviisautta voisi lieventää, kun katsottaisiin ympärilleen jo nyt. Eikö esimerkiksi Arttu Wiskarin koko tuotanto tai suomenkielinen, läpi jumpattu bulkkiräppi ole sellaisia ilmiöitä, joiden suosiota voisi ihmetellä jo nyt? Vaikka ne perverssillä tavalla kuvaavatkin nykymenoa, ei vaatisi suurtakaan arvostelukykyä nähdä läpi näiden ilmiöiden laatu ja kestävyys.

Iskelmissä ja muussakin musiikissa se todellinen koomisuus on ajatonta: yli- tai alitulkinta, riittämättömät kyvyt tai vaikeammin määriteltävä tyylitajun puute. Nämä huvitusta aiheuttavat asiat eivät kysy genreä tai vuotta. Ihan ovat läsnä nykyajassakin.

Kaiken tämän jälkeen on silti pakko myöntää, että arkistolöytöjen varaan rakentuva ohjelma on kaikessa opportunistisessa nostalgiassaan aiheuttanut paljon iloa. Arvostan siloposki Kake Randelinin ja säveltäjä Kassu Halosen kaltaisia hahmoja enemmän kuin nykypäivän kasvottomia iskelmälärvejä. Salmi ja Raul Reiman työjuhtamaisina sanoittajalegendoina ne vasta sankareita suomalaisen iskelmän luomisessa olivatkin.

Itselleni 80-luvun alun suomi-iskelmä edustaa parasta mahdollista eskapismia. Ja onhan esimerkiksi tämä vastustamattomasti twistaava, rockabilly-vaikutteinen Kaken esitys aivan timanttinen nyt muutenkin.