sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juuso Paaso - Tee-se-itse-taistelija sooloilee

Juuso Paaso on aktiivinen jannu, monessa yhteydessä vastaan tullut puuhamies. Hänet tunnetaan suomalaisen pienlehtikulttuurin arkistomaakarina, mutta viime vuosina esillä ovat olleet enemmän musahommat. Mustien Kalsarien esikoisseiska hurmasi mieleenjäävästi ja itselle miehen hurmoksellinen sooloiluspektaakkeli Hulda Huiman riveissä tämän vuoden Jättömaa-festivaaleilla Kouvolassa pureutui ikuisesti verkkokalvoille.

Kesällä käpälään kulkeutui miekkosen soolokasetti Vorriori, jolla hän Laiha lohtu -orkesterinsa kanssa esittää albumillisen verran omaa tuotantoaan poislukien kaksi obskuuria coveria yhtyeiltä Pertsa & Väärä osoite ja Sabotaasi. Ihan kokonaan materiaali ei ole A1-luokkaa, mutta parhaimmillaan aseistariisuvaa lauluntekijyyden ydinmehua.

Pidän erityisesti Paason asenteesta. Miehen laulu on nätisti sanottuna huojuvaa eikä tosiaan solju vuoripuron lailla. Se ei silti estä häntä rakentamasta kappaleita juuri huisin nättien laulumelodioiden varaan. Sysmän ja Kotimatkan kaltaisia ikinäppäriä poplaulelmia kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että ne toistaiseksi jäävät näin pienilevikkisten julkaisujen aarteiksi.



Petri Alanko (Talmud Beach) ja Kalevi Suopursu (Jukka Nousiaisen yhtye) säestävät Paasoa vähäeleisesti mitä nyt halpisurut tahtovat vallata äänimaisemaa. Sovitusten naiivius on kaksiteräinen miekka, sillä on siinä kintaalla, ettei homma luiskahda tykkänään pimpelipompeliksi. On silti tärkeää, että kasetilla soittaa bändi, sillä yhden miehen virityksenä biisit jäisivät raakileimmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Itse kappaleissa ei ole vitsivaaraa, sillä niiden vilpittömyys ja järkähtämätön omakohtaisuus tulevat kyllä ilmi. Parhaimmillaan Paaso pääsee jopa Kollaa Kestään tasolle, kun vaappuva tulkinta yhdistyy yksinkertaisiin mutta epätavallisiin melodiakulkuihin luonnollisella vaivattomuudella. Musiikillisesti Vorriori (nimeä olisi voinut miettiä toisenkin kerran) ei siis millään muotoa apinoi tahallista varhaispunkin kankeutta ja uuden aallon ankeutta.

Viimeksi Juuso Paasosta kuullessani vireillä oli ukeleleprojekti...


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

KOLJOSEN TIEKIISTA: Saako nauraa?

Tuli ystäväni kanssa puhetta Viikatteesta. Minä pidän yhtyeestä kovasti, hän ei. Halveksuvan monologin päätepiste oli bändin jäseniä sisältävä Koljosen Tiekiista, joka oli hänen mielestään Kaarle Viikatteen rikoksista mahdollisesti se kaikkein pahin. Tuohtumus huvitti, mutta onhan antipatialla tietty vankka pohja. Huumoripunkkia? Fakta homma -sanoituksilla? Levyjä tullut vaikka ja kuinka monta eikä ymmärretä lopettaa. Konsepti on lystikäs, mutta aika vähän siitä hauskuudesta on saatu siirrettyä itse musiikkiin, joka on ollut juuri niin kertakäyttöistä kuin arvata saattaa.

Jonkun korkeimman johdatuksen kautta otin kuitenkin Koljosen uuden Heka Metal -albumin kuunteluun. Yhtyeen maineesta kertoo paljon se, että tunsin alkuun suorastaan lievää häpeää kuinka paljon uudesta levystä pidinkään. Miksi huumoripunk - musiikinlajeista viheliäisin - voi nyt näin puhutella? Tai no, Fakta homma -VHS:t on vieläkin katsomatta eli en kuulu aivan kohderyhmän ytimeen, mutta musiikin puolesta projekti on tehnyt roiman ryhtiliikkeen.

Jo kannen Venom-parodia on röyhkeydessään niin räävitöntä, että naurattaa. Ja heti kärkeen bändi koheltaa läpi oikeasti hyviä peruskaahauksia. Elä kuin Aulis, kuole kuin Kopsus on jykevä aloitusraita, Ladas Heka, Ladas vika nyökkää kunnioittavasti (?) Bad Religionin suuntaan ja aika lujaa kulkee myös Toivekonsertti. Neljäkymmentäseitsemän ropisee käyntiin vankalla vanhan liiton bassojuoksutuksella niin että sydänlihas väräjää.



Inspiraatiosarjaan perehtymättömyydestä johtuen perimmäisestä sanomasta menee minulta varmasti iso osa ohi, mutta onhan esimerkiksi Se ykskin touhu sanomaltaan hyvinkin universaali. Nasakka albumi päättyy kaiken logiikan vastaisesti jämptiin luentaan Maho Neitsyeiden klassikkorallista Ydinaseeton hautausmaa.

Heka Metal tuskin jää aikakirjoihin merkittävänä albumikokonaisuutena, mutta paljon se on tuonut iloa loppumattomaan, paskanharmaaseen loppusyksyyn. Koska kestoltaankin mukavan nasakkaa levyä on tullut kuunneltua taajaan, niin tämä on varmaan sitä kivaa kuuntelumusiikkia.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Retrohelmiä sioille

Töllötinkanava MTV on muutaman vuoden tauon jälkeen saanut - ja vieläpä omana tuotantona - aikaiseksi sarjan, jota koukuttuneena olen ollut pakotettu seuraamaan viikottain. Kyseessä on siis parhaalla katseluajalla siunattu Retrohelmet. Niin paljon kuin siitä olen riemua lauantai-iltoihini repinytkin, niin paljon se herättää muitakin ajatuksia kuin iskelmätähtien tukkalaitteiden muutokset vuosikymmenten varrella. Monille se nimittäin tuntuu olevan ohjelmassa tärkeintä.

Ilmiö ei ole uusi, mutta tämä ohjelma on palauttanut sen taas kansan syvien rivien tietoisuuteen. Eli kuinka vuosikymmenten takainen iskelmä on niin penteleen hassua! Kreisiä, niillä on höpsöt vaatteet, kömpelöt tanssimuuvssit ja syntetisaattorikin piippaa niin vanhanaikaisesti. Nykynöösille tällainen ajattelumalli suotakoon, mutta se ei mene tajuntaan, että tuohon aikaan musiikkia kuunnelleet ja nuo ajat muistavat eivät ymmärrä aikojen muuttumista. Esimerkiksi 80-luvun  konepopin kanssa flirttaileva suomi-iskelmä ei ajassaan ollut kummallista ja naurettavaa. Tämä efekti seuraa aikojen muuttumisesta. Maailma vain on runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin erilainen. Silkkaa rautalangan taivuttelua, mutta korpeaahan se, että tuon ajan hienotkin musaesitykset vängätään heh-heh-hekotteluksi hassun näköisistä ihmisistä ja oudon tuntuisesta musiikista.

Vaikka en nyt itse aivan Paula Koivuniemen ikäinen olekaan, niin muistan jotain häivähdyksiä noiden aikojen ilmapiiristä. Nyt nauretaan liukuhihnalta tuotetuille käännösiskelmille. No, omaa tuotantoa ei ollut tarpeeksi eikä siihen vähään olemassaolevaan luotettu. Asia, josta ei levyteollisuutta aina voinut syyttääkään. Itsesäälissä kiemurteleva itsemurhaiskelmä on sekin silkkaa itseparodiaa, kun sitä tänä päivänä kuuntelee. Vaikka kuinka Vexi Salmi tekstitti leveä virne suupielessä ranteiden nirhaamisen soundtrackia, se otettiin tosissaan. Miksi ihmeessä? Yksinkertaisesti siksi, että tuon ajan Suomi oli harmaa ja ankea paikka. Hitaasti kaupunkilaistuneeseen elämänmuotoon tottuvia ei paljon naurattanut, kun kännipäissään oli koheltanut asiansa solmuun. Eikä maaseudullakaan maitolaiturilla odottanut enää naapurin Pirkko. Myös ironia oli huumorin alalajina vähän tunnettu.

Ei mitään vallankumouksellisia havaintoja nämäkään. Kun juontaja Retrohelmissä ilmestyy vanhoihin arkistopätkiin ketkuttelemaan, niin mikä erottaa ohjelman esimerkiksi Rockstopista, jonka dadaistinen sohlailu on käsite jo itsessään?

Ylipäätään kummeksuttaa ihmisen lyhyt muisti näissä musahommissa. Muoti, trendit ja ajan henki ovat muuttuvia käsitteitä ja jälkikäteen on helppo osoittaa mikä nykypäivän näkövinkkelistä on vanhentunut räikeimmin. Tällaista jälkiviisautta voisi lieventää, kun katsottaisiin ympärilleen jo nyt. Eikö esimerkiksi Arttu Wiskarin koko tuotanto tai suomenkielinen, läpi jumpattu bulkkiräppi ole sellaisia ilmiöitä, joiden suosiota voisi ihmetellä jo nyt? Vaikka ne perverssillä tavalla kuvaavatkin nykymenoa, ei vaatisi suurtakaan arvostelukykyä nähdä läpi näiden ilmiöiden laatu ja kestävyys.

Iskelmissä ja muussakin musiikissa se todellinen koomisuus on ajatonta: yli- tai alitulkinta, riittämättömät kyvyt tai vaikeammin määriteltävä tyylitajun puute. Nämä huvitusta aiheuttavat asiat eivät kysy genreä tai vuotta. Ihan ovat läsnä nykyajassakin.

Kaiken tämän jälkeen on silti pakko myöntää, että arkistolöytöjen varaan rakentuva ohjelma on kaikessa opportunistisessa nostalgiassaan aiheuttanut paljon iloa. Arvostan siloposki Kake Randelinin ja säveltäjä Kassu Halosen kaltaisia hahmoja enemmän kuin nykypäivän kasvottomia iskelmälärvejä. Salmi ja Raul Reiman työjuhtamaisina sanoittajalegendoina ne vasta sankareita suomalaisen iskelmän luomisessa olivatkin.

Itselleni 80-luvun alun suomi-iskelmä edustaa parasta mahdollista eskapismia. Ja onhan esimerkiksi tämä vastustamattomasti twistaava, rockabilly-vaikutteinen Kaken esitys aivan timanttinen nyt muutenkin.


sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Action rockin muistoa kunnioittaen

Tunsin itseni eläkeläiseksi, kun tajusin, että nuorimman polven musaentusiastit eivät välttämättä olleet vielä syntyneetkään action rock -buumin alkuvaiheessa. Niin lyhyen hetken siitä intoilu kesti ja aika harva yhtye loppujen lopuksi jätti jälkeensä merkittävää taiteellista panosta. Ja esimerkiksi Hellacoptersin ensimmäisten seiskojen ilmestymisestä on kulunut jo - kääk! - kaksikymmentä vuotta!

Tämä tuli mieleeni uutuuslevyjä peratessani. Ensin käpälään löytyi Hard Actionin Sinister Vibes -albumi. Paljon omasta suhteestani muinaiseen toimintarock-innostukseeni kertoo se, että heti tuli lämmin tunne: tällaisestahan minä tykkään. Tuo myöhempien Kopteri-aikojen puleerattu garage rock -soundi on niin hyvin selkärangassa. Kun sitten pienen tauon jälkeen tartuin levyyn uudemman kerran, niin eipä käpälään jäänytkään mitään. Pätevät soittoniekat (väkeä mm. Speedtrapista ja Chestbursterista) vetelevät oikeaoppisesti Hellacoptersin, MC5:n ja Sonic's Rendezvous Bandin hengessä letkeää rokettirollia. Mutta se kuulostaa väärällä tavalla vanhalta, ihan kuin olisin tullut tietämättäni eri aikakauteen. Eikä tunne ota laantuakseen, vaikka olen sittemmin avoimin mielin kuunnellut albumia taajaan. Ei lähde. Elin tämän vaiheen jo ja jos se on tuleva takaisin, sen aika ei ole vielä.



Ja ettei mieli toimisi turhan loogisesti, niin aivan toisin kävi Dirtersin Soap On A Rope -levyn kohdalla. Jos nyt nätisti sanotaan, niin bändi oli b-sarjan pumppuja tuossa kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli aktiivisimmillaan. Punkrockiksikin bändiä pystyi valehtelematta luonnehtimaan, mutta aika vahvasti Dirters oli tuolloin kiinni juuri etenkin Skandinaviassa trendiksi muodostuneessa äksön-soundin kanssa.

Tästäkin taustasta huolimatta koin asiakseni tarkastaa bändin nykytila. Ja kappas! Soap On A Rope on heittämällä parasta mitä trio on kuunaan aikaiseksi saanut! Levyllä on ripaus 70/80-luvun taitteen New York -henkeä, jolloin punk rock -pojatkin näyttivät tytöiltä, aussirockin valtameren tuoksuista surf punk -soundia ja ihan mihin aikaan ja paikkaan sitoutumatonta punkrock-fiilistä. Ihan tykkänään aikuisiksi ei olla sentään kasvettu, mutta eipä tämä nuorten kollien tekemänä olisi tässä muodossa mahdollistakaan. Haikeaa, silti hyväntuulista reippailua. Ja aivojumppaa riittää, kun miettii keneltä kummassa solisti Johnny Kicksledge (voi näitä nimiä) House Of Cardsissa kuulostaa tai mistäs minä tunnen Dusty Roadin piinallisen tutun melodiakulun.

Hyvää rokkia. Ottakaa haltuun.



PS. Olen hyvin tietoinen koko action rock -termin ärsyttävyydestä ja joutavuudesta. 




keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

GRAMMERS: Klassista rockia

Joskus kauan sitten järjestettiin vielä Rockin SM-kilpailuja. Vielä aiemmin niillä oli jotain painoarvoa. Vuonna 2002 oli sentään uudella järjestäjällä todellista yritystä, vaikka homma taisi kyykähtää tältä taholta tuon yhden kerran jälkeen. Tuolloin voiton kisoista kaappasi Säkylästä tullut Grammers.

Satuin jostain kumman syystä istumaan tuolloin tuomaristossa eikä vakavastiotettavaa keskustelua voittajasta syntynyt. Grammers oli ylivoimainen. Bändin rohea esiintyminen, isoääninen solisti Hannu Vainionpää ja taivaankappaleita tavoittelevat biisit iskivät kuin sukkapuikot pistorasiassa. SM-voitosta ei yhtyeelle gloriaa satanut. Koko foorumi oli jo vanhentunut ja muotitietoisten korvissa niin oli Grammersin seiskarirock tyylivalintanakin.

Markkinat eivät ole vieläkään polvillaan, vaikka yhtye on ihan jumalattomassa iskussa. Bluesiin kallellaan oleva 70-luvun hard rock ei Suomen musapiireissä vieläkään aiheuta rahasadetta ja massoille Grammers on yhä tuntematon. Levyjä bändi on kuuliaisesti tehnyt lähes koko tuon yli kymmenen vuoden periodin, mutta muutamat kuuluville sattuneet albumit ovat aiheuttaneet lähinnä vain hyväksyvää nyökyttelyä. Ihan kivaa. Mutta nyt lähtee!

Alkuvuodesta ilmestynyt Journey on Grammersin kuudes albumi ja ohi meinasi mennä sekin. Myönnän ettei bändin esittämä musa, johon voi yhdistää kaksi lempikirosanaani retro ja roots, lähtökohtaisesti puhuttele henkilökohtaisesti, mutta se on aivan samantekevää, sillä osa biiseistä on niin rautaisia, ettei tässä tarvitse genrepoliisina ollakaan.



Led Zeppelin, Rainbow, Deep Purple... Siinä muutamia ensimmäisenä mieleentulevia verrokkeja ja onhan Journeylla tuhti annos Lynyrd Skynyrdin syvää etelää. Bändin kovin valttikortti on yhä laulaja Vainionpää, joka ei taatusti revitellessään mieti vakuutusmaksuja tai lainanlyhennyksiä, vaan elää sielullaan rock'n'roll-unelmaa. Niin kuin pitääkin. Anteeksipyytelyllä ei ole ennenkään mitään voitettu.

Albumin avauskolmikko Journey/Brother/Hey Mama on läkähdyttävän kova rypistys heti kärkeen. Voi Jeesuksen munat kuinka löyhäkätisesti hienoja melodioita bändi niihin on tuhlannut! Tämän jälkeen meno tasaantuu ja kun bändi ottaa biiseistä kaiken irti (tahtoo sanoa että ralleille kertyy mittaa), voi levyä kotisohvalla jo kuunnella istuen ja ilmakitaraa soittamatta. Ei sillä, komeita veivauksia löytyy myöhemminkin, kuten nimeään myöten antheeminen U.S. Of A. tai todella miehekäs Sign Of The War.

Reiluutta on vähän naiivia musabisneksessä - tai elämässä - peräänkuuluttaa, mutta olisi ihan kohtuullista, että edes classic rockin ystävät löytäisivät Grammersin. Uskallan väittää, että kelpaisi.


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Riman alta ja ohi maalin: Korvaamatonta paskaa

Onhan siinä jotain huolestuttavaa. Tämä kokoelmalevy on kuin juuri minun makuuni räätälöity. Kuinka paljon olenkaan saanut revittyä riemua paskasta musiikista ja tässä sitä olisi oikein kaksi cd:llistä! Ja kuinka monta uutta oikeasti kovaa tulokasta tai vanhaa, aiemmin tuntematonta klassikkoa olisinkaan tämän koosteen kuuntelemiseen käytetyn ajan puitteissa kuullut? Sellaista ihan tosissaan hyvää musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei tahdo vuorokauden tunnit riittää. Toisaalta, vastaus piilee yllä. Elämänilooni näillä ohilaukauksilla on ollut huomattava merkitys.

Riman alta ja ohi maalin sisältää roppakaudella jo omasta hyllystä löytyviä alan merkkiteoksia sekä lukemattomista YouTube -luupeista tuttuja tulkintoja. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että nämä sävelmät on hyvä olla myös tällaisessa muodossa, vaikka niillä perhesopua vähentävä vaikutus voi toisinaan ollakin. Sitä paitsi paskan hamstraaja on aina mielissään lisäinfosta, jota kokoelman toimittaja Juha Rantala artisti- ja kappaletiedoissa levyn kansivihkossa jakaa.

Ja löytyyhän kansista kosolti itselle uuttakin äimisteltävää. Riemukkaammasta päästä ovat aidolta rokkimummolta kuulostavan Helga Väänäsen Bill Haley -luenta Tunnista toiseen, joka pistää rytmitajun villisti ns. nextille levelille sekä nimestään ja äänestään huolimatta iskelmätipu Einarin (esiintyy linkissä omalla nimellään) Tangatyttö, joka puolestaan antaa aivan uutta ulottuvuutta nk. seksi-iskelmän genrelle. Miten tällaiset ovat voineet mennäkään minulta ohi? Myös charmantisti nimetyn Pentti Puntti Bandin Rämpällään jaksaa naurattaa ääneen yhä uudelleen ja uudelleen.

Maailman tappiin saakka voi analysoida olisivatko kaikki esitykset tällä levyllä, jos artisti ei olisi muusta julkisuudesta tuttu. Esimerkiksi Kari Salmelaisen Tahdon olla sun napakymppis on sävellyksenä hyvinkin kelpo suomi-iskelmä villeine latinovaikutteineen. Toisessa äärilaidasta tojottaa alan ehdoton klassikko eli Ringa Ropon ja Tuija Helanderin Juokse pois, jonka esiin kaivaminen lähentelee jo kiusaamista. Niin huono se on. Mutta niin paljon iloa näistä esityksistä koituu, että sellaisen vakavissaan väittäminen olisi vähintäänkin hurskastelua.

Huomio kiinnittyy myös sellaiseen sinänsä merkityksettömään yksityiskohtaan, että ilmeisesti Rocket Recordsille siirtyneiden oikeuksien takia edesmenneen Satsangan katalookista on kokoelmalle naarattu suhteessa aika paljon käppäistä käännösiskelmää. Mutta paikkansa nekin puolustavat. Hyvässä tai pahassa, se riippuu ihan kuulijasta.Ylipäätään raskaan sarjan harrastajalle osa materiaalista on niin tuttua, että kuuntelulle ei enää tunnu löytyvän tarvetta, mutta esimerkiksi Emilian, Lenin ja Tuijamarian päivittäminen compact disc -aikaan lämmittää mieltä kovasti.

Ja onhan tämä julkaisu ehdoton kulttuuriteko. Paskan musiikin harrastuksen aloittelijoille kyseessä on vankka perusteos. Levyn nouseminen Suomen viralliselle albumilistalle kertoo sekin jotain julkaisun tarpeellisuudesta.

***

Niin lähellä sydäntä Riman alta ja ohi maalin (alaotsikoltaan Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit) on, että oli vähintäänkin pakko jututtaa julkaisun taustalla olevaa Juha Rantalaa aiheesta.

Ensinnä hän haluaa korostaa huonon ja hyvän paskan musiikin eroja. Esimerkiksi ensimmäisestä hän nostaa Mamban, jonka kuuntelemisessa ei nauru totisesti paljon maitakaan.
- En ymmärrä, että miten sen parissa voi kukaan  elämäänsä tuhlata. Sitten on taas erikseen viihdyttävä paska musiikki, jota kansainvälisistä tähdistä edustaa esimerkiksi Mrs. Miller tai Suomessa vaikka Helga Väänänen. Näitä artisteja on riemu kuunnella ja se tuo elämään iloa. Paskan musiikin viehätys on siinä, että sen kohdalla yleensä näemme vilpitöntä yrittämistä ilman todellisia edellytyksiä suoriutua tehtävästä.
- Esimerkiksi Helga Väänäsen kohdalla se villakoiran ydin on siinä rytmissä pysymättömyydessä. Jos Helga olisi laulanut levyttämänsä kappaleet tahdilleen, olisi se tuotanto ollut pelkästään b-luokan iskelmää. Eli huonoa, koska Helgan ääniala on sangen rajallinen. On hienoa, että Helga Väänänen uskalsi toteuttaa unelmansa. Minun asteikollani Helga Väänänen edustaa hyvää huonoa musiikkia kun taas vaikka Helka Hynninen edustaa ainoastaan huonoa huonoa musiikkia.

Rantalan pyörittämän Rocket Recordsin katalookissa on paljon muutakin arkistoihin hautautunutta tai muuten suurelta yleisöltä unohtunutta musiikkia. Hölmömpikin ymmärtää, ettei esimerkiksi tämän kokoelman ensisijaisena tarkoituksena ole menestyä kaupallisesti. Yllättäviäkin motiiveja Rocketin julkaisutoimintaan sen sijaan löytyy.
- Levyjen julkaisemisen suola on siinä, että onnistuu järkyttämään ahdasmielisiä ihmisiä. Esimerkiksi paljon progelevyjä julkaisseena nautin suunnattomasti siitä, kun pitkän progeputken jälkeen katalogissa ilmestyy jotain hömppämusiikkia ja sitten joku fanaattinen progediggari lähettää tuhottoman pitkiä vuodatusviestejä siitä, että miksi Rocket julkaisee tuollaista paskaa.
- Jokainen levy-yhtiöhän harjoittaa kaupallista toimintaa sillä hetkellä, kun tuote on saatettu markkinoille. Ja jokainen levy-yhtiö myös toivoo julkaisujen olevan mahdollisimman kaupallisia, paljon myyviä. Mitä Rocketin julkaisujen kaupallisuuteen tulee, niin joskus alkuaikoina yritin rakentaa julkaisuille jotain myyntiennusteita, mutta ne menivät pahemmin pieleen kuin Talvivaaran tuotantotavoitteet. Totesin siis, että parempi unohtaa julkaisukohtaiset  tavoitteet ja pyrkiä rakentamaan katalogikokonaisuutta niillä resursseilla kuin mitä kulloinkin on käytössä.

Rantalaa itseään paskassa musiikissa kiehtoo levynkeräilijän ominaisuudessa löytämisen riemu. Nykyään kaiken ollessa helpommin saatavilla sekin ilo on vähentymään päin. Hän myös muistuttaa, että tahattoman ja tarkoitushakuisen koomisuuden välillä on eroja.
- Vähemmän naurattaa tämä ns. huumorimusiikin genre. Sehän on Suomessa ihan tuskastuttavaa kuunneltavaa ja väkisinväännettyä. Joku Simo Salminen kovan luokan lyriikoineen on tässä tietenkin poikkeus.

Tunnistavatko artistit yleensä itse esitystensä laadun? Onko sinulla kokemusta tai tietoa miten esiintyjät ovat suhtautuneet kyseenalaiseen kunniaan esiintyä tällaisella julkaisulla?
- Kokemukseni mukaan pitkän linjan ammattilaiset osaavat kyllä suhtautua tekemisiinsä tarvittaessa huumorillakin ja kunnioittavat myös tällaista lähestymistapaa kokoelman toimittamisessa. Toisaalta minun on helppo uskoa, että vaikkapa jollekin Timo T.A. Mikkoselle joutuminen mukaan tällaiselle kokoelmalle on aivan käsittämätöntä. Onhan hän epäilemättä Suomen Frank Sinatra ja Jumalan lahja kansakunnalle. Täytyy myös muistuttaa, että kokoelmalle mukaan pääseminen tai joutuminen ei ole missään nimessä osoitus ammattitaidottomuudesta. Kokoelman artisteista esimerkiksi Seija Simola ja Tapani Kansa ovat omassa sarjassaan ihan ykköstason laulajia, mutta levytysohjelmisto on ajoittain ollut kyllä sitä luokkaa, että he ovat ansainneet paikkansa tälläkin kokoelmalla.

Olet rajannut kokoelman esitykset tiettyyn päättymisvuoteen. Näetkö että tällaisen kokoelman tekeminen olisi edes mahdollista sitä myöhemmästä materiaalista? Nykyäänhän tehdään myös tarkoituksella huonoa ja aikaansa kestämätöntä musiikkia.
- Aiempaan vastaukseeni viitaten, huono musiikki ei ole sama asia kuin viihdyttävä paska musiikki. Minäkin osaisin tehdä huonoa musiikkia, mutta sillä ei olisi mitään arvoa millään kriteerillä. Se soopa, jota formaattiradiot tänä päivänä tuuttaavat ulos, ei ole missään määrin viihdyttävää. Ja toisaalta, sitä julkaistaan ihan kylliksi ilman, että Rocket Recordsin täytyy sitä soppaa mennä enää hämmentämään.

Monia kokoelman esiintyjiä leimaa tahaton komiikka. Onko siis omanarvontunto esteenä tällaisten julkaisujen yleistymiselle? Vain Poko on julkaissut avoimesti omia ohilyöntejään ja kömpelöitä suomikäännöksiä on esitellyt myös kaksi Mikä fiilis -kokoelmaa. Toisaalta, kaivataanko tämän enempää tällaista tavaraa esille?
- Ei pidä unohtaa myöskään Sonyn julkaisemia Armottomat-kokoelmia, joita tosin vaivaa liiallinen painottuminen tahallisesti huumorilla tehtyyn musiikkiin. Luulen, että se suurin este tällaisten julkaisujen teolle on ollut levy-yhtiöiden päässä. Kokoelmia halutaan tehdä liiaksi sillä linjalla, että valitaan mukaan niitä kaikkien tuntemia ajattomia klassikoita. Mutta silloin lopputuloksena on se, että samoja kappaleita julkaistaan eri biisijärjestyksellä vuodesta toiseen.


tiistai 27. tammikuuta 2015

ISTEN: Metallikritiikin maahantuoja


Olin silloin arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että vielä se mieli muuttuu.

Olin satavarma, että kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.

Isten on tuttu sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.



Istenistä muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko. Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland Perkeleen naseva arvostelu.

Svart Recordsin kustantamasta antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on vuosikymmenen understatement.

Kirjan mittainen kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa, puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko metallikulttuuriin.

Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin. Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.

Pipo pois päästä, natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu metalliensyklopedia.